Kansalaisaktivismi iskostui joensuulaiseen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Sanna Hukkaseen jo nuorena hänen vastustaessaan pakolaisiin kohdistunutta rasismia ja väkivaltaa. Opiskellessaan kuvataidetta ja myöhemmin suorittaessaan vapaaehtoistyöjaksoa Tansaniassa Hukkasen innostus yhteisötaiteen muutosta ajavaan voimaan kasvoi. Hän näkee etenkin sarjakuvan taiteenmuotona, jolla on erityinen kyky muuntautua kaikille saavutettavaksi vaikuttamisen ja tarinankerronnan välineeksi. Hukkanen on vuosien varrella ohjannut sarjakuvatyöpajoja eri vähemmistöryhmille ja kansalaisaktivisteille ympäri maailmaa.
Hukkanen ammentaa omiin sarjakuviinsa inspiraatiota taianomaisista tarinoista, orgaanisesta metsän meiningistä, kansanperinteistä ja vanhoista puista, joita hän rakastaa piirtää. Hänen piirroksissaan virtaa toisinaan unenomainen selittämättömyyden tunne, jossa ihmisen ja luonnon rajat häilyvät. Sarjakuva-albumien lisäksi Hukkanen on luonut kuvituksia kirjoihin, julisteisiin, lehtiin ja oppaisiin, ja hänen töitään on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä.
Lokakuussa FinnAgoralla on ilo vastaanottaa Hukkanen vieraaksi Budapestiin, sillä hänen jo aiemmin Suomessa ja Virossa kiertänyt suomalais-ugrilaisten ruohonjuurisarjakuvien näyttelynsä saapuu kuukauden ajaksi yhteisötila Mahdollisuuksien torille. Näyttely perustuu Hukkasen ja hänen ystävänsä Anna Voronkovan Elävä kieli -yhteisötaideprojektin tuotoksiin, jonka lisäksi esille tulee Hukkasen omia sarjakuvia. Hukkanen pitää myös sarjakuvatyöpajan Mahdollisuuksien torilla 4.10.
Hei Sanna! Miten löysit tiesi sarjakuvan ja kuvituksen pariin? Ja milloin oivalsit, että sarjakuvaa voi käyttää aktivismin ja voimaannuttamisen välineenä?
Ehkä jo lapsena selkeästi tiesin, että kuvataide ja piirtäminen ovat sitä, mitä haluan tehdä. Elin teini-ikääni 1990-luvulla, kun ensimmäiset pakolaiset saapuivat Joensuuhun ja kaupungissa oli paljon rasistista väkivaltaa. Olin silloin mukana Joensuun Antifassa ja rasisminvastaisessa liikkeessä, ja kansalaisaktivismi iskostui syvälle itseeni.
Opiskelin kuvataidetta Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja sarjakuva alkoi tuntua minulle sellaiselta taidemuodolta, jossa pääsi yhdistämään vaikuttamista ja mielipiteen ilmaisua taiteen tekemiseen. Sarjakuvan sanoma tuntui menevän tajuntaan eri tavalla, kuin esimerkiksi pelkän tekstin.
Minusta tuntui, että kuvataidekoulussa korostettiin hirveän elitistisiä näkemyksiä siihen, mitä taiteen kuuluu olla. Se maailma ei kiinnostanut minua ollenkaan. Opiskeluaikana aloin kiinnostua yhteisötaiteesta, jossa taiteilija on vain mahdollistamassa jotain, jonka yhteisö kuitenkin luo. Kiinnostukseni johti siihen, että haimme ystäväni kanssa vapaaehtoistyöohjelmaan Kepa -järjestön (nykyisen Fingon) kautta. Päädyin Tansaniaan tekemään projektiopintojaksoa paikalliselle ympäristöjärjestölle. Tein siellä kuvataiteen opinnäytetyötäni ja taideopetusta lahjakkaiden paikallisten taiteilijoiden kanssa.
Lopulta päädyin asumaan Tansaniassa yhteensä viisi vuotta. Siellä tutustuin Maailman sarjakuvat -yhdistyksen perustajaan Leif Packaléniin, joka käytti sarjakuvaa kansalaisjärjestötyössä. Hänen yhdistyksensä kehitti ruohonjuurisarjakuvametodin, jota käytän työpajoissani. Metodissa tehdään neliruutuinen sarjakuva, jonka tekniikka on tosi helppo oppia ja tekemiseen tarvitaan vain kynä ja paperia. Se on halpa ja saavutettava tapa luoda taidetta.
Tansaniassa järjestin sarjakuvatyöpajoja vammaisryhmille suomalaisen Abilis -säätiön kautta. Se oli ihan mahtavaa. Tansaniassa vammaisten asema on hyvin vaikea, sillä vammaisuutta saatetaan piilotella ja hävetä. Oli silmiä avaavaa nähdä, miten sarjakuvien tekeminen voimaannutti työpajojen osallistujia, joille oltiin läpi elämän kerrottu etteivät he pysty mihinkään. He levittivät tekemiään sarjakuvia kaikkialle; bussipysäkeille, toreille, sairaaloihin ja virastoihin.
Ammennat inspiraatiota piirroksiisi luonnosta, magiasta ja kansanperinteistä. Mikä johdatti sinut näiden teemojen ympärille?
Se liittyy osittain kotiinpaluuseen Tansaniasta. Ensimmäinen oma sarjakuva-albumini oli nimeltään Juuri, ja se käsitteli käänteistä kulttuurishokkia ja perheeni tarinaa neljän naissukupolven kautta. Teoksessa oli paljon kuvauksia metsästä, sienestyksestä ja luonnossa olemisesta.
Metsä on ollut aina minulle hirveän rakas ja minusta on aina ollut ihanaa piirtää puita. Erityisesti vanhat puut ovat ihmeellisiä, niiden oksissa on mieletön rytmi. En kykene piirtämään esimerkiksi autoja, se ei kiinnosta minua pätkääkään. Orgaanisessa metsän meiningissä on jotain sellaista, mikä vie mukanaan.
Kiinnostukseni kansanperinteiden tarinoita kohtaan liittyy siihen, että niissä ihmisen luontoyhteys nähdään monesti erilaisena kuin meidän nykykulttuurissamme. Niissä on kaikuja animistisesta maailman näkemyksestä, jossa ihmistä ei nähdä erillisenä ympäristöstään. Se olisi minun mielestäni hirveän terve tapa katsoa tilanteita ja maailmaa tänäkin päivänä.
Minua kiinnostavat myös tarinat, jotka vievät toiselle tajunnan tasolle ja joissa on selittämättömyyden tunnetta. Kansanperinteessä ajatellaan, että ihminen voi vaikka muuttua joksikin muuksi eliöksi, että rajat ihmisten ja muun luomakunnan välillä ovat häilyviä.
Budapestissa lokakuun aikana vieraileva näyttelysi perustuu sarjakuviin, jotka syntyivät, kun matkasit Venäjällä, Virossa, Norjassa ja Suomessa pitämässä sarjakuvatyöpajoja suomalais-ugrilaisille vähemmistökieliaktivisteille. Kerro hiukan tästä Elävä kieli -projektista!
Lyhyesti, koko homma sai alkunsa kun olimme ystäväni kanssa järjestömatkalla Petroskoissa Venäjällä. Tapasimme siellä karjalan kieliaktivisteja. Kuuntelin ensimmäistä kertaa elämässäni tietoisesti karjalan kieltä, ja jotenkin se kokemus meni selkäpiihin ja tunteisiin. Ehkä osittain siksi, että se kuulosti paljon isovanhempieni puhumalta murteelta.
Minulle tuli mieleen, että sarjakuvametodi voisi sopia kielivähemmistöille. Ehdotin työpajojen järjestämistä näille aktivisteille ja he innostuivat ideasta. Myöhemmin he tunnustivat minulle, että heillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä sarjakuva on, ja yllättyivät, mitä kaikkea sillä voi tehdä! Heidän ennakkokäsityksensä oli, että sarjakuva on jotain länsimaista propagandaa ja amerikkalaisia supersankareita.
Matkalleni liittyi Anna Voronkova, johon olin tutustunut aikaisemmin toisen sarjishankkeen ideoinnin tiimoilta. Anna opiskeli suomen kieltä Moskovan yliopistossa, ja siellä suomalais-ugrilaisten kielten kurssilla hänelle kerrottiin, että kaikki nämä pienet kielet olivat kuolleet jo aikapäivää sitten. Kun Anna kuuli, että olen menossa pitämään työpajaa karjalan- ja vepsänkielisille ihmisille, hän oli ihmeissään ja kysyi, voiko tulla todistamaan sitä omin silmin! Keksimme yhdessä hakea rahoitusta Elävä kieli -hankkeelle, jotta pääsisimme tekemään työpajoja muuallekin samankaltaisille alueille. Saimme apurahan, ihme kyllä!
En olisi ikinä voinut kuvitella, että pääsen sellaisiin paikkoihin, joissa matkoilla kävimme. Kaikki tarinat, joita kohtaamamme ihmiset kertoivat neuvostoajoilta, omista kansanperinteistään ja siitä, minkälaisia vaikeuksia heillä oli valtionhallinnon kanssa, olivat silmiä avaavia. Minulla ei ollut näistä asioista aavistustakaan.
Kaupungeissa tapasimme enemmän nuoria ja maaseutualueilla keskimäärin vanhempia vähemmistökielten puhujia. Nuoret kieliaktivistit olivat huolissaan kielensä ja kulttuuri-identiteettinsä katoamisesta, ja monet olivat opetelleet yhteisönsä vähemmistökieltä aikuisiällä. Nuoret toivat kieltä nykypäivään, esimerkiksi järjestämällä kulttuuritapahtumia ja pohtimalla, miten teknologiaa saisi toimimaan heidän kielellään. Pienissä kylissä vanhemmat ihmiset taas osasivat kieltä ja muistivat vanhoja tarinoita ja vaalivat perinteitä. Nämä kaksi puolta toimivat hauskasti keskenään.
Tietysti kaikki tarinat matkoilta olivat niin mielenkiintoisia, että ne oli saatava kansien väliin muillekin luettaviksi. Kohtaamamme ihmiset myös ilmaisivat, että heille olisi hirvittävän tärkeää, että Suomessa ihmiset tietäisivät heidän olemassaolostaan. Jotkut pelkäsivät, että vainojen historia vähemmistöjä kohtaan toistaa vielä joskus itseään. Siitä syntyi inspiraatio omalle sarjakuvateokselleni Taiga - Etnograafinen matkakertomus, jota luonnostelin jo matkojeni aikana istuessani junissa. Työpajojen luomuksista syntyi kirja FUgrics – Sarjakuvia suomalais-ugrilaisesta maailmasta.
Onko joku työpajoissasi luotu sarjakuva jäänyt sinulle erityisesti mieleen?
Voisin tietysti ottaa esille vaikka kuinka monta sarjakuvaa tai työpajaa, mutta yksi sellainen joka tulee heti mieleen on Progress -niminen sarjakuva Hanti-Mansiasta. Sen teki eräs vanhempi naishenkilö. Sarjakuvassa kuvataan ensin “vanhoja aikoja”, jossa ihmiset metsästävät ja kalastavat eläinten ja luonnon ympäröimänä. Sitten tulevat neuvostoajat, kauppoineen kaikkineen. Lopulta saapuvat nykyaika ja öljynporaus, ja ympäristössä näkyy eläinten kalloja ja kaikki on kuollutta. Viimeisessä kuvassa ihmisellä on käsissään säilykkeitä ja hän ihmettelee, mitä oikein tapahtui.
Sarjakuva oli minusta hieno, koska siinä ei ollut juurikaan tekstiä. Se ilmaisi koko tuon pitkän historian yksinkertaisella tavalla.
Tämä on työpaja oli siis hantien alueelta Kazymista, pohjoisesta Siperiasta. Kazym oli muutenkin paikka, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Meitä varoiteltiin ennen työpajaa, että paikalliset “mummot” eivät kyllä rupea mitään sarjakuvia piirtämään, heitä ei kiinnosta sellainen. Ihan parhaita sarjakuvia tuli.
Onko sinulla odotuksia Budapestissa tapahtuvan sarjakuvatyöpajan suhteen?
Suhtaudun työpajaan avoimesti, mutta olisi kiva, jos sinne päätyisi mahdollisimman monipuolista porukkaa. Budapestin yhteistyökumppanilla, yhteisötaidetila Mahdollisuuksien torilla, oli idea siitä että mukaan voisi kutsua romaniaktivisteja. Se olisi minusta hirveän kiinnostavaa, koska en ole aiemmin tehnyt mitään heidän kanssaan.
Minua kiinnostaa myös tutkia, miltä Unkarin poliittinen tilanne näyttää alueelta käsin. En toki tiedä, kuinka paljon paikalliset haluavat siitä kertoa.
Millaisia projekteja sinulla on nyt meneillään?
Minulla parhaillaan meneillään kaksi kirjaprojektia. Ensimmäinen on oma projektini, sanaton sarjakuva-albumi, jonka aihe liittyy luontoyhteyteemme. Sarjakuva käsittelee muodonmuutoksia, metsän verkostoja ja urbaania luontoa ihmissusitarinan kautta.
Toinen on karjalankielinen ja post-humanistinen aikuisille suunnattu satukirja, jota työstämme yhdessä dramaturgi Outi Rossin ja karjalan kielen asiantuntijan Katerina Paalamon kanssa. Teoksessa virtaavat muunlajiset näkökulmat.
Kuka: Sanna Hukkanen
Asuu: Joensuussa
Ammatti: (Sarja)kuvataiteilija, kuvittaja
Elämäntapa: Sienestys
Sarjakuva, jota suosittelen kaikille: Kuti -lehti
Sanna Hukkanen ja suomalais-ugrilaiset sarjakuvat -näyttely: 3.–30.10.2025
Sarjakuvatyöpaja: Ruohojuurisarjakuva yhteisötaiteen välineenä: 4.10.2025
Mahdollisuuksien tori, Práter ut. 63, 1083 Budapest
Kuva: Kerttu Matinpuro
Teksti: Ilona Saarinen