Katariina Lillqvist sai teini-ikäisenä tietää, että hänen suvussaan on romanijuuria molemmin puolin. Pian sen jälkeen hän oppi myös syrjinnästä, jota romanit Suomessa kokevat. Mikä alkoi kouluesitelmänä romanien kansalaisoikeuksista, johti lopulta kokonaiseen uraan ja elämäntyöhön: romanitarinoiden kertomiseen elokuvien, nukketeatterin, animaatioiden ja näyttelyiden kautta.
Ja nyt, 22. elokuuta – 7. syyskuuta, hänen hankkeensa Raskasta pitsiä on esillä Bura-galleriassa Budapestissa. Näyttely, joka on toteutettu yhteistyössä tekstiilitaiteilija ja museopedagogi Helena Grönforsin kanssa, on omistettu suomalaisten romanien rikkaalle pitsiperinteelle sekä pitsintekijöiden elämäntarinoille. FinnAgora tapasi Katariinan keskustellakseen hänen odotuksistaan näyttelyn tuomisesta Budapestiin.
Hei Katariina! Kertoisitko meille hieman itsestäsi ja urastasi?
Olen Suomessa syntynyt elokuvantekijä ja taidekuraattori. Olen elänyt suuren osan elämästäni kahdessa maassa, jakaen aikani työn parissa Suomen ja entisen Tsekkoslovakian, nykyisen Tsekin tasavallan, välillä. Viimeiset seitsemän vuotta olen työskennellyt kuraattorina pohjoismaisessa romanimuseossa, jossa olen järjestänyt näyttelyitä, tuottanut elokuvia museolle sekä koordinoinut tapahtumia, kuten kiertäviä musiikkikiertueita ja kulttuurivaihtoa muiden romanijärjestöjen kanssa. Tällä hetkellä olen mukana myös vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeen valmisteluissa, romanimuseo tulee olemaan yksi osallistuvista instituutioista täällä Pohjois-Suomessa.
Olin teini kun sain tietää että minulla on romanijuuria sekä äidin että isän puolella. Tämä herätti minussa syvän uteliaisuuden. 1970-luvulla romaniväestön kansalaisoikeusliike oli hyvin aktiivinen kun ensimmäiset raportit romanivähemmistön elinoloista julkaistiin. Kuten näyttelyssä nähdään, 1960- ja 70-lukujen dokumentit osoittavat, että monet suomalaiset romaniperheet elivät lähes slummimaisissa oloissa tai hylätyissä junavaunuissa – myös kotikaupungissani Tampereella.
Minusta tämä oli syvästi epäoikeudenmukaista. Noin viisitoistavuotiaana kirjoitin kouluaineen Suomen romanien kansalaisliikkeestä. Tämä osoittautui eräänlaiseksi käännekohdaksi: monet luokkatoverini ja jopa opettajat kertoivat, etteivät olleet koskaan tienneet, että maassa on romanivähemmistö. Myöhemmin nuorena elokuvantekijänä oli luonnollista ryhtyä tekemään dokumentteja romaniyhteisöjen sisäpuolelta; radiodokumentteja, lyhytelokuvia ja myöhemmin myös dokumenttielokuvia.
Entäs nyt, miksi Raskasta pitsiä-näyttelyssä kiinnitetään huomiota juuri pitsiin?
Pitsiasiantuntijamme ja pohjoismaisen romanimuseon museopedagogi Helena Grönfors on virkannut pitsiä pienestä tytöstä lähtien. Hän oppi kuviot äidiltään ja isoäidiltään ja kulki lapsena vanhempien naisten mukana kun he lähtivät myymään töitään. Pitsinteko pysyi tärkeänä tulonlähteenä vielä 1950-, 60- ja 70-luvuilla. Tuolloin romanimiesten perinteiset ammatit – erityisesti hevosiin liittyvät työt – alkoivat kadota 1960-luvun yhteiskunnallisten rakennemuutosten myötä. Yhtäkkiä pitsin myynnistä tuli monille romaniperheille elintärkeä toimeentulon lähde.
Työ ei kuitenkaan ollut helppoa. Pitsin tekeminen vei paljon aikaa ja sen myyminen kylissä talosta taloon oli usein vaarallista. Monet naiset kertovat samankaltaisia tarinoita: maanviljelijät päästivät koirat heidän kimppuunsa tai ajoivat aseella uhaten heidät pois.
Mutta samaaan aikaan pitsi oli suosittua ja arvostettua. Maanviljelijöiden vaimot saattoivat tilata pitkiä verhoja tai pöytäliinoja häälahjoiksi ja juhlatilaisuuksiin. Näyttelyn nimi, Raskasta pitsiä, viittaa sekä pitsin fyysiseen painoon että siihen, kuinka raskas ja vaativa ammatti pitsinteko oli.
Nykyään maailma on muuttunut ja käsityöt ovat yleisesti katoamassa. Tämän näyttelyn kautta toivomme, että kävijät innostuisivat kokeilemaan pitsin virkkausta itse. Näyttely on myös tapa puhua käsillä tekemisen merkityksestä – siitä, miten hyvältä se tuntuu ja millaisia henkisiä hyötyjä se tuo mukanaan. Erityisesti romaniyhteisön sisällä olisi upeaa nähdä syntyvän eräänlainen “pitsirenessanssi”. Virkkauspajoissa on ollut innostavaa huomata, miten monenlaiset nuoret tulevat kokeilemaan pitsintekoa ja ottavat perinteet omakseen.
Näyttely on ollut esillä eri puolilla Suomea sekä Prahassa. Innostaako sinua jokin erityisesti, kun näyttely tulee Budapestiin?
Odotan innolla erityisesti työpajaa, joka liittyy yhteisötaideteos Pitsisiltaan. Aiemmissa näyttelyissä olemme keränneet kauniita vanhoja pitsin paloja ja nyt toivomme löytävämme myös unkarilaista romanipitsiä, jonka voisimme liittää mukaan teokseen. Olen myös iloinen mahdollisuudesta tavata paikallisia romaniyhteisöjä ja -järjestöjä.
Mielestäni on todella tärkeää, että instituutiot kuten FinnAgora tekevät yhteistyötä paikallisten romanijärjestöjen kanssa ja näyttävät esimerkkiä arjen monikulttuurisesta yhteistyöstä.
Lisäksi etsin uusia kontakteja, koska suunnittelemme ensi vuodelle Ouluun erityistä työpajaa, joka keskittyy romanimiesten metallikäsityöperinteeseen. Suomessa romanit olivat tunnettuja muun muassa kakkumuottien ja erilaisten työkalujen valmistajina sekä tietenkin hevosenkenkien ja muun hevosalan liittyvän raudantaonnan taitajina. Haluaisin kovasti keskustella paikallisten romanikäsityöläisten kanssa ja selvittää, ovatko nämä taidot Unkarissa yhä elossa.
Toivottavasti löydät mitä etsit! Entä silloin, kun et ole galleriassa tai verkostoitumassa – miten aiot viettää aikasi Budapestissa?
Olen suuri Budapestin historiallisten kylpylöiden ystävä, joten aion viettää muutaman tunnin rentoutuen kaupungin ihanissa lämpimässä lähteissä.
Kuka: Katariina Lillqvist
Asuu: Prahassa ja Pyhäjoella
Ammatti: Elokuvaohjaaja, kuraattori, käsikirjoittaja
Harrastus: Rescuekoira Kaikun kanssa kommunikointi ja elekielen opettelu
Raskas pitsi näyttely: Bura Gallery
22.8-7.9
Näyttely toteutetaan yhteistyössä FinnAgora – Suomen Unkarin-instituutin, Budapestin Bura-gallerian ja Oulu2026 Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeen kanssa