Palkitun suomalaisen kirjailijan Sirpa Kähkösen teokset Graniittimies ja 36 uurnaa on äskettäin käännetty unkariksi. Kähkönen matkusti Budapestiin lokakuussa ja osallistui Suomen suurlähetystössä järjestettyyn keskustelutilaisuuteen sekä Budapestin kansainvälisillä kirjamessuilla molempien teosten unkarinkielisten käännösten julkaisutilaisuuteen yhdessä teokset kääntäneen Olga Huotarin kanssa.

 Alla oleva haastattelu on kirjoitettu Suomen suurlähetystössä järjestetyn keskustelutilaisuuden pohjalta. Tilaisuudessa Kähköstä haastatteli FinnAgoran johtaja Riikkamari Muhonen.

 

Hienoa että olet tullut Budapestiin, Sirpa! Finlandia-palkinnon vuonna 2023 voittaneen teoksesi 36 uurnaa unkarinnoksen julkaisutilaisuus on Budapestin kansainvälisillä kirjamessuilla. Aiemmat romaanisi ovat voittaneet kaksi savolaisille kirjailijoille ja heidän teoksilleen jaettavaa Savonia-palkintoa, joka on myös yksi Suomen tärkeimpiä kirjallisuuspalkintoja. Tästä pääsemmekin ensimmäiseen kysymykseen, eli miksi kotikaupunkisi Kuopio on niin tärkeässä roolissa teoksissasi?

 Luulen, että tärkein syy siihen on kielellinen, meillähän kaikilla on jokin sydämen kieli. Minua on hoivattu ja rakastettu sillä kielellä, jota Kuopiossa puhutaan. Minulle on ollut myös tärkeää kirjoittaa Kuopiosta, koska kaupunki on kokenut suuren muodonmuutokseen. Kaikki talot, joissa olen lapsena asunut tai joilla on mitään siteitä minun henkilöhistoriaani, on purettu. Tämä on ollut selkeästi teema, jonka perin äidiltäni. Hän oli todella onneton, kun hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kaupunki alkoi kadota. Kadonneen kaupungin uudelleenrakentaminen on ollut minun elämäntehtäväni.

 

Romaanissasi Graniittimies lähdetään Kuopiosta vähän kauemmas Neuvosto-Venäjälle. Kirjassa seurataan yhden Kuopio-romaanisarjan henkilön veljen kokemuksia. Mistä tuli tarve sijoittaa romaanin tapahtumat nimenomaan itärajan taakse?

Isoäitini on ollut urallani tosi merkittävä vaikuttaja. Romaanissani Mustat morsiamet kerrotaan rakkaustarina kahdesta ihmisestä, joista toinen ei tiedä mitään niistä asioista, jotka korventavat ja polttavat sukua. Kirjassa päähenkilö Anna, joka muistuttaa isoäitiäni, kysyy monta kertaa, missä ovat ne miehet, jotka ovat kadonneet. Missä ovat hänen miehensä veljet? Kaikki suuttuvat kysymyksistä tai torjuvat ne kokonaan. Se torjunta ja hiljaisuus on todella viiltävää ja tulehtunutta. Ja siitä koko Kuopio-sarjan yksi keskeinen jännite syntyy. Että toiset tietävät, mutta eivät kerro.

Olen monta kertaa ajatellut, että minun täytyy kirjoittaa isäni isoisäni kadonneista sedistä, joista äitini kertoi. Neuvostoliitossa alkoi 80-luvun lopussa niin sanottu avoimuuden aika. Myös Suomen mediassa kerrottiin laajasti Neuvostoliittoon menneiden ihmisten kohtaloista. Äitini toivoi painokkaasti, että minun täytyy ottaa selvää kadonneista veljeksistä. Äiti ei tiennyt heistä juuri muuta kuin nimet. Monta kertaa olin ajatellut, että minun täytyy kirjoittaa näistä ihmisistä, mutta se oli vaikeaa, koska mitä enemmän sain selville, sitä hirveämmäksi totuus muuttui.

Isoisäni veli Elias Tuomainen oli Petroskoin suksitehtaan johtaja ja erittäin arvostettu henkilö Neuvosto-Karjalan tasavallassa. Hänen kohtalonsa oli järkyttävä. Vuoden 1936 lopulla hän oli vielä kansan suuri ystävä ja järjesti työläisille hyvät olot tehtaassa. Suksitehdas tuotti laadukkaita suksia teollisessa mittakaavassa. Hän keksi myös hienoja laitteita ja tehtaassa ruvettiin jopa tekemään kalustoja kahviloihin. Sitten seuraavan vuoden puolella hän olikin kansanvihollinen ja vakooja, joka pitää tappaa.

Mitä enemmän asiaa selvitin, sitä pahemmalta petokselta se tuntui. Samoin kävi unkarilaisille kommunisteille ja saksalaisille vasemmistolaisille, jotka lähtivät Neuvostoliitton. Heidät petettiin ja tapettiin lähes viimeistä myöten. Miten siitä voi kirjoittaa? Lopulta kun ryhdyin kirjoittamaan, se olikin kaunis mutta myös hirveä matka.

 

Koetko itse, että 36 uurnaa on kovin erilainen tai erillinen teos muusta tuotannostasi?

Kuopio-sarjan ensimmäisessä teoksessa lähtökohtana oli isoisäni ja isoäitini epätyypillinen ja vaikea rakkaustarina, jota politiikka riepotteli ja pilkkoi. Isoisäni oli ollut Neuvostoliitossa vuoden punaupseerikoulussa ja palannut Suomeen, ja sillä viitottanut itselleen poliittisen vangin tien jo ennen kuin hän tapasi isoäitini. Kuopio-sarjan seuraavissa osissa irrotaan perhehistoriastani ja kuvaan kokonaista yhteiskuntaa ja siviileitä sodassa- Lopputuloksessa näkyy intohimoni kuvata yhteiskuntaa kriisiaikana.

36 uurnaa vetää kaikki kertomusteni langat yhteen. Äitini kuoltua käsitin, miten paljon sukuni naiset ovat kertoneet minulle asioita. Ensimmäinen rakkauteni on ehdottomasti ollut isoisäni, joka kertoi minulle satuja ja tarinoita. 36 uurnaa kirjoittaessani ajattelin äitini kohtaloa, luin hänen päiväkirjojaan ja muistin, että hän kehotti ottamaan asioista selvää. Samalla muistin, miten isoäiti koko ajan kertoi todellisista tapahtumista. Isoisäni kertoi vain satuja ja tarinoita, mutta mummo kertoi esimerkiksi siitä, minkälaista oli olla siviilinä sodassa kun kaupunkia pommitettiin.

Muistoruoho-romaanissa on kohtaus, jossa kuvailen sitä, mikä on ollut minun kirjailijan urani keskeisin asia, josta koko kertomisen paloni ehkä kumpuaa. Menin mummoni kanssa nukkumaan eräänä iltana 70-luvun alussa. Oli ihana ilta ja paksu silkkitäkki ja ihanat lakanat, jotka tuoksuivat raikkaalta. Kotona vanhempani polttivat tupakkaa, joten lakanat eivät tuoksuneet hyvältä. Lakanoissa oli mummoni virkkaamat pitsit ja kirjaillut monogrammit. Pantiin sitruunakäsivoidetta käsiin ja minulle Vicks-voidetta rintaan, että hengitys kulkisi hyvin. Sitten sammutettiin valot ja vedettiin peitto päälle. Ja sitten mummo alkoi itkeä.

Hätäännyin hirveästi, tämähän oli minun turvallisin ihmiseni. Hän itki sitä, että ollessaan nuori äiti, hänen keskospoikansa oli pärekopassa ja kaupunkia pommitettiin. Oli talvi ja hänen piti juosta pärekoppa kainalossa punatähtikoneita pakoon. Hänet lähetettiin sotaa pakoon järven taakse ja siellä hän pesi vauvan kapaloita jäisessä avannossa. Hän näki, kuinka järven takana kaupunki paloi. Hän itki sitä ihan hirveästi ja minä olin niin pieni. Minulle jäi vain se mieleen, että sellaista se sota on, että äidit juoksevat hädissään pakoon. Se hätä oli hänessä vieläkin.

Nämä tietenkin ovat sellaisia asioita, joita perimme edellisiltä sukupolvilta. 36 uurnaa-teoksessa nousee esiin naisten puhe, intiimi tarina suuresta historiasta. Sodan jälkeisen sukupolven ja äitini, joka oli syntynyt 1941, maailmaan kuului halu päästä eroon sodan tummasta varjosta. Minun sukupolveni sitten peri hiljaisuuden ja surun sodassa olleilta ihmisiltä.

 

Teoksiasi on käännetty monelle kielelle. Minkälaista palautetta olet saanut kirjoistasi?

Minua tuli vastaan Suomessa kirjamessuilla vanha rouva, joka sanoi, että hän haluaa koko sydämestään kiittää kirjoittamastani tietoteoksesta Vihan ja rakkauden liekit, joka kertoi isoisäni poliittisesta vankeudesta. Vanhan rouvan suku oli ollut mukana äärioikeistolaisessa Lapuan liikkeessä. Hän oli ymmärtänyt, että poliittisissa ääripäissä fanatismi vaikuttaa samoin ihmisiin. Ihmisten itsensä uhraaminen ja halu heittäytyä ankaraan elämäntulkintaan, on samaa aatteen etumerkistä riippumatta.

Vanha rouva sanoi, että hän oppi teokseni kautta ymmärtämään itseään. Tämä yhteisen jaetun kokemuksen löytyminen on ollut myös ulkomaisissa palautteissa olennaista. Yhteisiä kokemuksia ovat utopiat, uskonnollisuus, aatteellisuus, yhteiskunnallinen polarisaatio, joka nyt on jälleen. Pyrkimykseni on ollut sama kuin mihin kaikki suuri kirjallisuus pyrkii: yhteisiin kokemuksiin.

Erityisesti olen itse ajatellut, että sain elämässäni pelastuksen kirjallisuuden kautta. Lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut täynnä perheväkivaltaa ja suuria ongelmia, jolloin lukeminen on ollut ihan valtavan merkityksellistä. Suomessa tytöt ovat saaneet oppia lukemaan ja käydä koulua. Aina sanottiin, että tytöt voivat tehdä samoja asioita kuin pojat. Astrid Lindgren loi Peppi Pitkätossun, joka oli niin voimakas, että nosti käsillään hevosen. En ikinä unohda sitä kuvaa enkä sitä, miten se antoi minulle voimaa pienenä tyttönä. Että jos tuokin pieni tyttö, jolla on hassut kengät, voi nostaa hevosen, niin ehkä minäkin jonain päivänä voin. Olen halunnut antaa lukijoilleni sitä, mitä itse olen saanut kirjallisuudesta, eli toivoa.

 

Kirjoittanut Rebecka Vilhonen.