Kati Roover on Helsingissä asuva monialainen kuvataiteilija, joka yhdistää työssään liikkuvaa kuvaa, ääntä, valokuvaa ja tekstiä. Hän ammentaa monilta eri aloilta, kuten luonnontieteistä, feministisistä teorioista, filosofiasta ja myyteistä, käsitellen erityisesti ihmisen, muunlajisten toimijoiden sekä paikkojen ja ekosysteemien välisiä vuorovaikutussuhteita.
Viime aikoina Rooverin teoksia on ollut esillä muun muassa Suomessa, Saksassa ja Itävallassa. Hän on osallistunut näyttelyihin merkittävissä museoissa ja gallerioissa, kuten Nykytaiteen museo Kiasmassa, Helsingin Taidehallissa, Turun kaupungin taidemuseo WAM:issa sekä Berliinin nykytaiteen keskus KINDL:ssä.
Maaliskuun alussa Roover oli FinnAgoran residenssivieraana tapaamassa paikallisia toimijoita sekä työstämässä uutta teostaan. Toivotimme hänet tervetulleeksi ja keskustelimme taiteesta, elämästä ja Budapestista.
Olet pitkään käsitellyt luontoa, kuten erilaisia ekosysteemejä ja ihmisen roolia laajemmissa toimijoiden verkostoissa. Mikä johdatti sinut näiden teemojen äärelle?
Tähän on ihan lähiaikoina tullut melko selkeä vastaus – kävin Porvoon luonnontieteellisen lukion. Siellä oli inspiroivia opettajia, ja vasta nyt, 20 vuotta myöhemmin, olen tajunnut heidän vaikuttaneen ajatteluuni vahvasti.
Olen myös kasvanut ulkona, ja nähnyt monenlaisia lajeja. Synnyinpaikkani Põlvassa Etelä-Virossa on ekosysteemiltään ja vesistöiltään hyvin erityislaatuinen, mutta läsnä oli aina myös uhka: rajan läheisyys, sodan aiheuttamat tuhot ja ukkosmyrskyt. Aluetta leimaakin ukkosenjumalaan liittyvät myytit ja perinteet. Kaikki alkoi siis pikkuhiljaa, ja nyt olen tällä polulla
Milloin oivalsit, että taide on tapasi käsitellä näitä asioita?
Se vaati ekologisen heräämisen; olin 19-vuotias, kun sain käsiini ekofilosofiaa käsittelevän kirjan, ja maailman tila alkoi avautua minulle. Tuntui, ettei kukaan tee asialle mitään, joten ryhdyin vegaaniksi ja menin aivan äärirajoille. Tajusin kuitenkin jo aikoja sitten, että näihin asioihin voi vaikuttaa vain yhdessä – ekosysteemikin toimii yhdessä.
Taide on mielestäni hyvä keino tulla tämän teeman ja vaikeiden kysymysten äärelle, vaikka suhtaudunkin siihen hieman kriittisesti – pelkkä taide ja aiheen käsittely eivät vielä riitä, vaan tarvitsemme myös yhteistä toimintaa. Meillä on ollut kaikki tieto siitä, mitä teemme väärin jo 70-luvulta saakka, mutta se ei tunnu menevän perille. Taiteen kautta voi vedota tunteisiin.
Myös tarinat ja mytologiat ovat olleet aikansa tietoa – ne on vain puettu tietynlaiseen kieleen. Luen aika paljon tutkimuksia ja muokkaan kaiken keräämäni tiedon kysymyksiksi ja poetiikaksi, jotta se herättäisi tunteen siitä, että olemme yhtä ympäristön kanssa. Moni ihminen kokee olevansa irrallaan, ja juuri tämän etäisyyden haluan kuroa umpeen.
Työskentelet paljon videoesseiden parissa. Miten valitset taiteesi välineen, eli tekniikan ja materiaalit?
Kiinnostumiseeni essee-elokuvaan ja sen muotoon vaikutti erityisesti Chris Markerin lyhytelokuva La jetée (1962) sekä Alain Resnaisin dokumentti Nuit et brouillard (1956). La jetée on elokuvana kaunis, vaikka aihe on raju. Esseemuodon kautta voikin käsitellä laajoja ja haastavia aiheita.
Nähdessäni nämä elokuvat maalasin ja myös opetin maalausta, ja tästä ajasta mukaani jäivät väri, valo ja kauneus. Nyt aiheistani on tavallaan tullut monitasoisempia, mutta samalla mediumi on keventynyt ja muuttunut lopulta pelkäksi valoksi ja ääneksi. Videoteoksissani rakennan kuvia edelleen kuin maalauksia, ja prosessi alkaa usein unista. Poimin myös intuitiivisesti sieltä täältä, tutkien teemoja laajasti, ja aiheet alkavat hiljalleen muotoutua ääniksi, tekstiksi, kuviksi ja kollaaseiksi.
Mitä työstät juuri nyt?
Minulla on kolme teosta työn alla, mutta ehkä puhun nyt vain yhdestä, sillä se liittyy täällä olooni. Teos on videoessee nimeltään Veden portaalit, ja olen työskennellyt sen parissa jo pitkään. Lainaan siinä ajatusta vedestä eräänlaisena portaalina kaikkiin todellisuuksiin – sama vesi kiertää kaikessa. Vesi on myös aikaa, kuin elämän historia.
Tavallaan ajattelen sitä myös porttina, jonka kautta pystyn tarkastelemaan näitä massiivisia ongelmia sekä sitä, miten tietyt paikat ovat aina olleet yhteydessä toisiinsa. Myös ihminen liikkuu kuin vesi – jokia pitkin, virtauksen mukana ja veden perässä. Vesi on vaikuttanut sivilisaatioiden syntymiseen ja kuolemiseen sekä koko evoluutioon.
Teoksessa on mukana eri veteen liittyviä kulttuureita, kuten Viro, Tanska, Islanti, Irlanti, Italia, Suomi ja Unkari. Näissä paikoissa on aina ollut runsaasti elämää ja ajan kerrostumia – sekä paljon yhteisiä piirteitä: täällä Budapestissa on esimerkiksi kuumia lähteitä, kuten Islannissa. Budapesthan on valtava verkosto vesiä, erilaisia tarinoita ja kerroksia.
Vesi on teoksessa myös tekninen elementti – leikatessani eri paikat yhteen, veden kautta sukelletaan aina seuraavaan. Tavallaan essee, ääni ja kuva muodostavat yhdessä virran.
Hyödynnät työssäsi teoreettisia lähestymistapoja, kuten feminististä uusmaterialismia ja hydrofeminismiä, ja ammennat myös animismista. Mitkä ajatukset näissä erityisesti kiinnostavat sinua?
Ihmiset käsittävät feminismin usein kapeasti, ikään kuin se ajaisi vain naisten oikeuksia. Minua sen sijaan kiinnostaa, mikä tekee elämän mahdolliseksi tällä planeetalla ja miten sitä voidaan varjella. Tasa-arvon kasvu vähentää riistoajattelua, ja mainitsemissasi ajatteluperinteissä huomioidaan usein pidemmät aikajänteet. Animistisessa ajattelussa kaikessa otetaan huomioon seitsemän sukupolvea eteen- ja taaksepäin, mikä tekee teoista harkitsevampia.
Nykyajan feminismi on jo jonkin aikaa ollut planetaarista ja ekosysteemistä ajattelua. Hydrofeministisestä näkökulmasta katsottuna olemme tavallaan myös itse niitä paikkoja, joissa elämme – joissa syömme ja juomme. Globalisaation ja ruoan kierron vuoksi olemme sekä paikallisia että planetaarisia olentoja. Myös vesi on aikojen saatossa kiertänyt kaikki maapallon olennot läpi, purkaen siten lajienvälisiä hierarkioita. Kannammekin alkumerta soluissamme – olemme kuin vesiolentoja kuivalla maalla, ja meidän on jatkuvasti lisättävä nestettä kehoomme, sillä muuten emme selviydy.
Mikä Budapestissa kiinnostaa sinua erityisesti?
Täällä on uskomaton määrä kerroksia: historiaa, vettä ja ihmisen elämää vesien kanssa. Paikallisille kulttuureille vesi on aina ollut jollain tavalla erityinen. Olen kiinnostunut paikallisesta mineraalivesiin ja kuumiin lähteisiin liittyvästä kulttuurista – ihmisten tavoista olla tietyissä paikoissa veden äärellä menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.
Aikani täällä on vain todella lyhyt, joten en ehdi tehdä kaikkea, mitä toivoisin.
Puhuit aiemmin poetiikasta ja myyteistä. Etsitkö täältä myös niitä?
Olen kiinnostunut siitä, millainen veden kieli on tässä paikassa ja näiden aikakerrostumien välillä. Elämme todella myyttisiä aikoja, joten myytit tuntuvat ajankohtaisilta. Monet tähän aikaan sopivat myytit tulivat juuri ajoissa, tuhansia vuosia sitten.
Elämme kuitenkin vahvasti institutionaalisen tiedon hallitsemassa maailmassa. Videoesseessäsi The Scent of the Changing Sea (2020–2022) hyödynnät toisenlaista, moniaistillista ja kokemusperäistä tietoa. Miten näet tällaisen tiedon merkityksen suhteessa käsittelemiisi ekosysteemeihin, jotka ovat jatkuvasti muuttuvia ja jopa uhanalaisia?
Ajatellaan, miten olemme päätyneet tähän: Euroopan historia on täynnä epävakautta, konflikteja ja rajuja ilmastoja. Empaattisesta näkökulmasta ymmärränkin Descartesia, joka keskellä köyhyyttä, tauteja ja kuolemaa halusi ikään kuin nousta ihmiskehon yläpuolelle. Koska itse tulen suvusta, jossa on koettu paljon, ymmärrän ajatuksen siitä, että ilman kehoa traumaattisia kokemuksia ei joutuisi kantamaan jatkuvasti mukanaan.
Omissa teoksissani pyrin kuitenkin palaamaan kehoon ja keholliseen kokemiseen. Minua kiinnostavat materiaalisuus ja haptisuus – esimerkiksi se, miten ääni tulee meihin. Äänihän on värähtelyä, joka kirjaimellisesti koskettaa meitä, ja kokemuksellinen tieto luo tietynlaista todellisuutta.
Olen työssäni tutkinut muun muassa sitä, miten valaat kokevat vetisen ympäristönsä. Etsiessäni videoita aiheesta löysin sivuston, jolla oli lähes täydellisiä tekoälyn luomia valaita. Olen kuitenkin ollut valaiden kanssa, nähnyt niiden liikkuvan ja hyppäävän, ja tajusin, että näistä videoista puuttui täysin painovoima. Videoiden valaat olivat vain täydellisiä ilmapalloja. Meillä on painovoima, eikä tekoälyllä ei ole siitä kokemusta – ainakaan vielä.
Valaat myös kokevat sisäisesti eri tavalla kuin ihmiset. Lauluja meressä -teoksessani tulee olemaan penkki, josta ääni kulkeutuu kehoon tuntoaistin kautta. Usein ajatellaan, että kuuntelemme vain korvillamme, mutta kuuntelemme aina koko kehollamme – myös ihon tuntoaistin ja ilman värähtelyn kokemisen kautta.
Hypätään vielä hetkeksi tulevaisuuteen. Mitä tämä vuosi tuo sinulle tullessaan?
Tulossa on varsin intensiivinen vuosi. Juuri mainitsemani teos tuleen osaksi kesällä järjestettävää Helsinki Biennaalia, jonka teemana on suoja. Näyttelystä tulee hieno, ja lisäksi Vallisaari, jossa teokseni esitetään, on ekosysteemiltään hyvin erityinen paikka.
Olen myös mukana Kuntsin modernin taiteen museossa huhtikuun lopussa avautuvassa Interferences-ryhmänäyttelyssä videoesseelläni Yhteiseloa. Näyttelyn teemana ovat elementit ja energia, ja oma teokseni käsittelee Amazonia sekä suhdettamme kasveihin ja kieleen.
Toukokuussa osallistun Veden tarinat -näyttelyyn Rønnebæksholmin taidehallissa, ja syksyllä olen mukana Puolan Sopotin taidehallin näyttelyssä, johon osallistuu veden ja meren kanssa työskenteleviä taiteilijoita. Loppuvuonna olenkin mukana Ludwig-museon näyttelyssä täällä Budapestissa.
Haluaisitko sanoa vielä jotain tähän loppuun?
Elämme yhden tarinan aikaa, mutta tarinoita on aina ollut paljon, ja ne ovat verkostomaisesti paikallisia, laajenevia, kerroksellisia ja jatkuvasti muuttuvia. Moniulotteisten tarinoiden väheneminen on biodiversiteetin vähenemistä. Tässä ajassa on tärkeää, että ihminen antavat tilaa myös muille lajeille – se vaikuttaa suoraan meihin yksilöihin sekä ympäristöön, josta olemme riippuvaisia. Lisäksi toivon, että pitäisimme huolta lähiympäristöstämme ja biodiversiteetistä, johon me ihmisetkin kuulumme. Biodiversiteetti tarkoittaa myös sitä, että meillä voi olla monia yhtäaikaisia todellisuuksia, jopa keskenään ristiriitaisia. Paradoksien, mysteerin ja tuntemattoman kanssa on mahdollista elää.
Kuka: Kati Roover
Asuinpaikka: Helsinki
Ammatti: Taiteilija
Koulutus: Taiteen maisteri
Voit tutustua syvemmin Kati Rooverin taiteelliseen työhön hänen kotisivuillaan.
Teksti: Oskari Nyyssölä