Ohjaaja Mina Laamon elokuva Surunkesyttäjät esitetään Budapestissa osana Finn Filmnapok-festivaalia. Surunkesyttäjät on dokumentaarinen, monen eri ihmisen kokemuksista rakentuva poeettinen kuvaus surusta.

Hei Mina, miksi päätit tehdä elokuvan surusta?

Se oli päällimmäinen asia mikä mielessäni silloin oli, koska olin itse surullinen. Se oli aihe, joka vaivasi minua. Ajattelen, että ehkä elokuvia pitää tehdä sellaisista aiheista, jotka eivät jätä rauhaan. Siitä tullaan tähän klassiseen kysymykseen, että valitsemmeko me aiheet vai valitsevatko aiheet meidät. Olen taipuvainen ajattelemaan, että aihe valitsee meidät.

Niihin aikoihin olin väsähtänyt pitämään kulisseja pystyssä. Minua väsytti se ainainen “mitä kuuluu, no ihan hyvää” -keskustelu, kun ei oikeasti kuulunut hyvää. Kun sitten aloin sanomaan, että oikeastaan menee todella huonosti, keskusteluista tuli tosi kiinnostavia, paljon syvällisempiä ja rehellisempiä. Tajusin, että jos puhuu surustaan avoimesti, se ei pelkästään helpota omaa elämää, vaan myös purkaa jonkinlaista tabua, joka surun ympärillä edelleen tuntuu olevan.

Maailma olisi mielestäni parempi paikka, jos ihmiset ymmärtäisivät itseään, tunteitaan ja motiivejaan syvemmin. Uskon, että paljon esimerkiksi vihan kokemuksesta kumpuaa oikeastaan surusta. Jos päästäisi suoraan käsiksi siihen suruun, niin silloin vihan painolasti tässä maailmassa olisi vähäisempi.



Tapasin sinut viisi vuotta sitten yhteisen ystävämme kautta, aloimme puhua parisuhteen päättymisen aiheuttamasta surusta, ja niin päädyin myös itse henkilöksi elokuvaan. Miten löysit muut elokuvassa esiintyvät ihmiset, ja mikä sinua heidän kokemuksissaan kiinnosti?

Muut henkilöt löytyivät elokuvaan hyvin samalla tavalla. En tuntenut kaikkia etukäteen, mutta joku kytkös heillä oli elämääni, vaikkapa juuri ystävän ystävä. Joillakin surun syy oli ihmisen menettäminen, joillakin jotakin muuta, mutta surun kokemus meitä kuitenkin yhdisti. Tätä elokuvaa tehtiin todella pitkällä aikavälillä, ja ensimmäisen ja viimeisen henkilön kuvaamisen välillä oli useampi vuosi. Toisinaan vaan jonkun kanssa keskustellessa tuli sellainen tunne, että tämä voisi toimia elokuvassa, ja kysyin ihmistä hyvin nopeasti mukaan. Uskon intuitiiviseen tekemiseen, aina ei tarvitse rationalisoida kaikkia juttuja.

Tässä elokuvassa halusin keskittyä itse tunteeseen, en siihen mitä on ollut ennen tai mitä on sen jälkeen. Minua ei kiinnostanut selviytymistarina, vaan tunteen kokemuksen tutkiminen. Meillä on suuri tarve tehdä kaikesta narratiiveja, ja tarinassa on aina tietynlainen rakenne ja kaava, tietynlainen alku ja loppu. Mutta elämä ei noudata tarinan kaavaa, tai jos noudattaa, niin hyvin pakotettuna ja tietyllä tapaa valheellisesti, koska sen tarinan olisi voinut kertoa myös monella muulla tavalla. Leikkausvaiheessakin yritimme aktiivisesti taistella tarinallisuutta vastaan, sillä tarina yksinkertaistaa ja sulkee paljon asioita pois. Sen takia tämä elokuva ei noudata sellaista perinteistä kaarta, että sillä olisi selkeä alku ja loppu. Se loppuu ikään kuin liukuen, sellaisella ajatuksella, että elämä jatkuu. En halunnut määritellä henkilöitä uhreiksi, mutta en myöskään sankareiksi, koska uhrit ja sankarit ovat tarinallisia hahmoja. Ehkä tämä elokuva on tietynlainen kapina tarinan muotoa ja rakennetta vastaan.



Surunkesyttäjät on kuvattu mustavalkoiselle 16-milliselle ja värilliselle 35-milliselle filmille. Miten päädyit filmin käyttöön?

Ajattelin, että moni saattaa vieroksua tämän elokuvan aihetta. Meitä ei lähtökohtaisesti huvita pistää surun pohtimiseen hirveästi energiaa, ellei olla juuri sillä hetkellä surullisia. Siksi ajattelin, että elokuvasta täytyy tehdä jollain muulla tavalla houkuttava, ja filmi saattaa kohottaa tätä aihetta tai rikkoa sen arkisuutta.

Surun kuvittaminen on usein aika stereotyyppista. Kun on tapahtunut joku katastrofi, uutislähetysten kuvastossa näkyy kynttilöitä, suruliputuksia ja hautakiviä. Se on aika ulkokohtaista, vaikka suru on todella sisäinen kokemus, joka voi olla ristiriitainenkin. Jos vaikka on tosi vihainen, mikä on ihan normaali surureaktio, niin tunnistaako sen oman vihasurun siitä kuvastosta? Luulen, että ei. Ehkä jollain tavalla ajattelin, että filmille kuvaaminen tuo tähän kuvastoon uusia ulottuvuuksia.



Miten filmin kanssa työskentely eroaa digitaalisen kuvan kanssa työskentelystä?

Esimerkiksi siinä mielessä, että materiaalia syntyy paljon vähemmän, koska filmille kuvaaminen on kallista. Kun ei ole kiire tuottaa paljon materiaalia, se mitä tehdään, voidaan tehdä rauhassa. Tämä lähestymistapa sopi elokuvan aiheeseen. Olisi outoa puhua surusta ja sallivuudesta, mutta kuvauksissa hoputtaa ihmisiä. Mielestäni se, miten asiat tehdään, välittyy merkittävällä tavalla lopputulokseen. Tekemisen prosessi ja lopputulos eivät ole toisistaan erotettavia asioita. Jokaisella elokuvalla on oma filosofia, jota se elokuva noudattaa, ja tähän filosofiaan liittyy myös tekemisen metodi. En ajattele, että elokuvia tehdään aina samalla tavalla, vaan niitä tehdään siihen aiheeseen sopivalla tavalla. Kuvauksiin on tietenkin mahdollista luoda rauha myös digitaalisesti kuvatessa. Se on valinta, että miten aikataulutat päivät, ja onko sinulle kuvauksissa tärkeintä tunnelma vai materiaalin määrä.



Mitä uutta opit surusta elokuvaa tehdessäsi?

Varmaan sen, ettei pitäisi kamppailla niin kauheasti. Me yritämme koko ajan kontrolloida ja suunnitella kaikkea. Mutta suru on kokemus, jota ei voi aikatauluttaa tai valita. Eikä ole oikeaa tai väärää tapaa surun kokemiseen. Voisiko suruun suhtautua jotenkin kiinnostuneena? En tarkoita, että sitä pitäisi alkaa jotenkin analyyttisesti tutkimaan, vaan tarkoitan sallivuutta sen suhteen, että nyt minulla on meneillään tällainen aikakausi elämässä, eikä sitä tarvitse parantaa tai hoitaa tai käsitellä vimmaisesti. Sen voi antaa olla, antaa ajan hoidella sitä. Tietenkin jos kokee tarvitsevansa apua, sitä pitää hakea ja saada, se on selvä.

Me yritämme jatkuvasti ratkoa asioita ja hoitaa niitä pois päiväjärjestyksestä. Surun kokemuksenkin pitäisi jotenkin edetä, olla kehitysprosessi. Mutta suru ei toimi sen mukaan. Ei maailma toimi sillä tavalla, eikä me itsekään. Välillä taannutaan ja välillä junnataan paikallaan. Toivoisin, että voisimme olla joustavampia sen suhteen, mitä vaadimme itseltämme. Voisiko se suruaika olla vähän semmoinen vaatimuksista vapaa aikakausi?

 

 

Surunkesyttäjät esitetään elokuvateatteri Toldissa torstaina 16.2.2023 kello 18.00.

Liput ja lisätiedot: https://toldimozi.hu/filmek/12-finn-filmnapok-buszeliditok

 

 

 

Teksti: Reetta Saarikoski

Kuva: Emmi Holopainen