Kuka olet ja mikä on taustasi?
Olen Sandra Hagman ja olen väitellyt tohtoriksi homoseksuaalisuuden historiasta Suomessa kriminalisoinnin aikana 1800-luvun lopulta vuoteen 1971 asti.
En ole sateenkaarioikeuksien yleinen asiantuntija vaan pitkälti keskittynyt tutkijana miesten väliseen haluun, rakkauteen ja mahdollisuuteen olla olemassa. Minulla on myös kaksi yhteiskuntatieteiden maisterintutkintoa, joten minulla on vahva yhteiskunnallinen näkökulma näihin ilmiöihin.
Finn Filmnapokin aikana esitettiin avauselokuvana Tove, joka kertoo Tove Janssonista ja hänen elämästään sodanjälkeisessä Helsingissä, ja elokuva kuvaa myös hänen romanttista suhdetta teatteriohjaaja Vivica Bandleriin. Sodanjälkeisessä Suomessa homoseksuaalinen haureus oli kriminalisoitu ja rangaistavissa rikosoikeudessa.
Miten näkemys homoseksuaalisuudesta on muuttunut Suomessa tämän kriminalisoinnin aikana?
Suomi on ollut vielä 1900-luvun alussa, ja pitkälti vielä toiseen maailmansotaan asti, maatalousvaltainen köyhä maa. Seksuaalisuus ei muodostanut minkäänlaista identiteettikategoriaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Seksuaalisuutta sanana ei edes ollut suomen kielessä. Oli mahdollista, että miehet olivat yhdessä ilman, että se vaikutti heidän asemaansa yhteiskunnassa tai omassa kyläyhteisössään. Vielä 1930-luvulla miehet ovat voineet satunnaisesti olla miesten välisissä suhteissa ilman, että se on vaikuttanut heidän mieheyteensä.
Kiinnostus homoseksuaalisuuteen alkoi heräämään 1930-luvulla, mihin yksi useista syistä oli sen ajan väestöpolitiikka. Koko Euroopassa levisi oikeistolainen ajatus siitä, että väestön taso olisi romahtamassa. Heräsi huoli väestön kehityksestä, ja yksi osa keskustelussa oli homoseksuaalisuus.
Homoseksuaalisuus nähtiin uhkana väestön kehitykselle, samaan aikaan syntyi ajatus että homoseksuaalisuus voisi olla tarttuvaa.
Luultiin, että jos miehet viettivät pitkän aikaa yhdessä, esimerkiksi merillä tai armeijassa, he olivat myös seksuaalisesti tekemisissä keskenään. Tämä yhdistettiin uskomukseen että miesten halu naisia kohtaan katoaisi jos he olisivat tekemisissä miesten kanssa, ja näin homoseksuaalisuus leviäisi. Tämä ajattelumalli sai rauhan aikana hyvin voimakkaasti jalansijaa. 1950-luku oli myös pedofilian pelon aikaa, jolloin homoseksuaalisuus yhdistettiin suoraan poikien hyväksikäyttöön.
Homoseksuaaleille ei ollut tuohon aikaan mitään mahdollisuutta itse määrittää mitään julkista tilaa, ja itse kertoa keitä he olivat tai mitä mitä he ajattelivat. Kaikki määrittely tuli ylhäältä päin lainsäädännöstä, lääketieteestä ja väestöpolitiikasta. Tämän vuoksi homoseksuaaleilla ei ollut valtaa omaan identiteettiin, vaan identiteetti määriteltiin ulkopuolelta ja se määriteltiin todella rumaksi.
Tämä linkittyy Tove-elokuvaan siten, että siinä näytetään kahden naisen rakkautta. Kaikkien ihmisten oma kokemus esimerkiksi rakkaudesta on yhtä totta ja rakkauden tunne ei ole ajasta riippuvainen toisin kun sen määritelmät. Tämä kokemusten ja määritelmien ristiriita istui hyvin syvällä ihmisissä, jolloin heidän oli pakko piilotella, ja ihmisten käsitys homoseksuaaleista oli täysin eri kuin heidän oma käsityksensä.
Suomessa oli voimassa kehotuskielto vuoteen 1999 asti, eli laki joka kielsi puhumisen homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn, mikä myös olisi tarkoittanut että elokuvaa kuten Tove ei olisi voitu esittää. Tätä lakia ei kuitenkaan käytännössä valvottu, mitä kehotuskielto sitten teki?
Tapahtui itsesensuuria, joka kavensi niitä asioita, joita esimerkiksi yleisradio käsitteli.
Kun on kyseessä tällaisia kieltoja, ollaan harmaalla alueella ja täytyy koko ajan kysyä asioita tehdessään, että “saako tästä tuomion tai sakot?”.
Kiellossa on kyse siitä, että ihmisellä ei ole oikeutta olla olemassa ja vaikutus on paljon syvempi kuin minkään yksittäisen elokuvan tai tapahtuman kieltäminen. Sinä et saa näkyä koska sinussa on jotain paheksuttavaa ja pahaa. Onko oikeastaan pahempaa rangaistusta kuin olla sosiaalisesti syrjäytetty yhteisöstä?
Eli seuraus tälle laille Suomessa on yksilön tasolla se, että yksilö ei saa olla oma itsensä ja nähdä itseään edustettuna ja yhteiskunnallisella tasolla vahvistetaan sosiaalisia normeja ja ajatuksia.
Suomessa 1950-luvulla ihminen itse ei ollut niissä pöydissä missä häntä määriteltiin. Asiaosaiset ihmiset vaiennettiin, ja propagandakoneisto kertoi heidän puolestaan mitä he olivat.
Koko 2000-luvun ajan ollaan eletty tiettyä vapautumisen kehitystä läntisessä maailmassa. Ollaan päädytty siihen, että ihmiset itse saavat kertoa keitä ja mitä he ovat, jolloin asiantuntijuus on tuotu ihmisille itselleen eikä määritelty ulkoapäin.
Mikä on yhteiskunnallinen vaikutus vähemmistölle, joka saa tilaa näkyä esimerkiksi tällaisessa elokuvassa kuten Tove?
Tärkeä asia on moninaisuuden tunnustaminen. Moninaisuus on aina ollut olemassa, mutta ihmiset eivät ole voineet tunnistaa itseään esimerkiksi elokuvista. Tarvitsemme kulttuurisia representaatioita, kieltä ja näkymiä, joista voidaan voimaantua tai ymmärtää meidän omia sisäisiä tuntemuksia.
Tove-elokuvassa esitetään ihmisten kokemaa moninaisuutta, ja tätä kautta moni ihminen voi saada tarttumapintoja omaan kokemusmaailmaansa.
Mikä on asia, jonka toivoisit historioitsijana, että ihmiset tietäisivät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiasta? Mikä on asia jonka olet toivonut muuttuvan ihmisten käsityksissä tästä osasta historiaa?
Oikeastaan kaksi asiaa: ensinnäkin, ei ole mitään selkeää kehityskulkua pimeästä vapauteen. On tärkeää tunnistaa, että meillä Suomessa on ollut hyvin vapautunut ilmapiiri esimerkiksi maalaisyhteisöissä. Tuomitseminen ja kriminalisointi ovat lyhytaikainen osa meidän historiaa, ja johtuvat muun muassa väestöpolitiikasta, mutta eivät ole sen suuremmin osa ihmisyyttä.
Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat asioita joita kontrolloidaan yhteiskunnassa. Olisi tärkeää, että ihmiset ymmärtäisivät, että näiden oikeuksien puolustaminen vaatii työtä. Nopeasti voidaan liukua takaisin synkempiin 1950-luvun ajatuksiin, kuten monissa maissa on tapahtunut, esimerkiksi Puolassa, Venäjällä, myös Unkarissa ja tietyissä Itä-Afrikan maissa.
Kuka?
Nimi: Sandra Hagman
Ammatti: Tutkija ja sosiaalialan lehtori Diakonia-ammattikorkeakoulussa Helsingissä
Koulutus: Väitellyt historian tohtoriksi European University Instituutissa, kaksi yhteiskuntatieteen maisterin tutkintoa Itä-Suomen yliopistosta.