Mitä haluaisitte kertoa itsestänne lukijoillemme?
Ákos: Hei, nimeni on Ákos Majláth, ja olen valmistunut ELTE-yliopistosta lastenpsykologiksi. Olen työskennellyt muun muassa koulupsykologina – oikeastaan sitä kautta olemme Lilin kanssa tavanneet. Koulupsykologin työn ohella opiskelen parhaillaan satu- ja perheterapiaa, sekä pidän yksilö- ja ryhmätapaamisia.
Lili: Hei, nimeni on Lili Horváth, ja minäkin olen psykologi. Valmistuin ELTE:ltä, jossa työskentelin osana lasten mielenterveyshäiriöitä tutkivaa työryhmää. Viimeiset puolitoista vuotta olen työskennellyt koulupsykologina, pääasiassa lasten kanssa. Opiskelin myös perheterapiaa ja lasten psykodraamaa, eli yksilö- ja ryhmäpohjainen työ lasten ja teini-ikäisten kanssa on lähellä sydäntäni.
Mistä saitte idean Muumi-aiheiseen itsetuntemusryhmään?
Lili: Hanke lähti liikkeelle kahdesta erillisestä huomiosta, jotka myöhemmin kietoutuivat toisiinsa. Minä ja Ákos vedimme yhdessä ryhmää työpaikallamme, ja huomasimme, että pidämme toistemme kanssa työskentelystä, ja meidän on helppo ajatella yhdessä tällä alalla. Tähän yhdistyi henkilökohtainen motivaatio. Muumitarinat ovat olleet minulle todella tärkeitä lapsuudestani asti, ja jo pitkän aikaa olin halunnut näiden tarinoiden näkyvän työssäni. Kun esittelin idean Ákosille häneen ja hänen suhtautumiseensa satuihin luottaen, koin heti tulleeni ymmärretyksi.
Ákos: Minulle kiinnostavaa oli päästä näkemään, kuinka tällainen ryhmä tulisi satuterapian puitteissa työskentelemään modernien tekstien ja tarinoiden parissa. Kun Lili suositteli Muumitarinoita, hahmot olivat minulle tuttuja lähinnä animaatioista, mutta tarkemmin tutustuttuani tarinat ovat vieneet myös minut mukanaan. Innostuin kovasti siitä, millaisen yhteisen matkan voisimme näistä tarinoista ryhmälle luoda.
Millaisia ovat kokemuksenne ryhmästä tähän mennessä?
Ákos: Tämän ryhmän on tarkoitus kokoontua kymmenen kertaa; huomenna on seitsemäs tapaamisemme. Tähän mennessä kokemuksemme ovat olleet hyvin myönteisiä. On kenties tärkeää mainita, että työskentelemme metodologian osalta melko laajalla skaalalla. Emme käytä ainoastaan satuterapiaa, vaan yritämme myös tuoda istuntoihin väriä taideterapian ja draamaterapian välineiden avulla. Minusta on jännittävää, että Muumihahmot ja -tarinat ovat yleensä katkeransuloisempia kuin klassiset kansansadut, mikä synnyttää kiinnostavaa työskentelyä myös ryhmässä. Tunnetuissa kansansaduissa hyvät ja pahat hahmot on yleensä rajattu melko selkeästi, eikä näiden kahden välillä ole paljon yhteistä. Muumien tapauksessa nämä kaksi ääripäätä kuitenkin sekoittuvat todella mielenkiintoisella tavalla, ja se tuo näihin tapaamisiin lisää tasoja.
Lili: Jo varhain suunnitteluprosessin alkuvaiheessa tajusimme, että kohderyhmän tulisi olla nuoret aikuiset. Tarinoissa on usein kyse matkan tekemisestä, yhteydestä toisiin, itsensä määrittelystä sekä yksinäisyyden ja yhteenkuuluvuuden teemoista. Ajattelimme juuri tätä ikäryhmää näiden teemojen monimutkaisten suhteiden vuoksi. Mielestämme tämä oli hyvä valinta, sillä teemat sopivat täydellisesti nuoressa aikuisuudessa tapahtuviin muutoksiin.
Ryhmän nimi on ‘Näkymätön sisäinen lapsi.’ Miksi on tärkeää kohdata sisäinen lapsemme?
Ákos: Sisäinen lapsi on tärkeä osa nuoren aikuisen elämää, koska aikuiseksi kasvaminen on taustalla kaikkien näiden vuosien ajan. Matkan aikana meidän täytyy jatkuvasti määritellä asioita uudelleen. Meidän täytyy pohtia, mitä tarkoittaa olla lapsi tai aikuinen. Lapsuuden kokemukset kulkevat mukanamme läpi elämämme, ja vaikuttavat siihen millaisia aikuisia tai vanhempia meistä tulee. Niinpä sisäisen lapsen huomioiminen on tärkeää, vaikka aikuiseksi kasvamista painotettaisiin.
Mitä ajattelette nuorten mielenterveydestä Unkarissa tällä hetkellä?
Lili: Voin kertoa oman vaikutelmani aiheeseen liittyen. Nuorten mielenterveyteen ovat vaikuttaneet monet eri tekijät viime aikoina, kuten covid ja erilaiset yhteiskunnalliset paineet, joista on vaikea päästä irti. Uskon, että viime vuodet ovat vaikuttaneet aivan kaikkiin, aikuiset mukaan lukien. Nykynuoret elivät covidin läpi teini-ikäisinä. Heidän ikäryhmässään eristyksissä oleminen voi olla erityisen herkkä asia. Se, ettei pääse luomaan yhteyksiä ja jää jumiin siihen tilaan, jossa sattuu olemaan, olipa kyseessä fyysinen tai emotionaalinen kehitys.
Kun joku haluaisi matkustaa, mutta säännöt pakottavat heidät jäämään kotiin, se voi aiheuttaa paljon jännitteitä. Heillä, joihin ulkoiset tai sisäiset tapahtumat ovat viime vuosina vaikuttaneet tällä tavoin, on paljon umpeen kurottavaa.
Aiheina itsetuntemus ja mielenterveys vaikuttavat olevan Z-sukupolvelle enemmän saatavilla kuin ikinä aiemmin (Instagramin, Facebookin, TikTokin, artikkeleiden jne. kautta). Onko nuorilla ihmisillä mielestänne tiedostavampi suhtautuminen kyseisiin aiheisiin kuin edellisillä sukupolvilla?
Ákos: Minulla on oma käsitykseni asiasta. Nuorten aikuisten ryhmän kokoaminen oli kiinnostava ajanjakso minulle. Löysin monia online-yhteisöjä ja -alustoja, joissa keskustellaan tästä aiheesta. Koen, että nuoret ovat hyvin tietoisia jokapäiväisistä mielenterveyteen liittyvistä haasteista, jotka vaikuttavat suoraan elämäämme. Liikkeellä on kuitenkin myös väärää tietoa, ja eri käsitteet ja hoitomenetelmät hämärtyvät ja sekoittuvat. Facebook-julkaisuissa ja muissa online-sisällöissä on usein sekaannuksia. On selvää, että tarve psykoedukaatiolle on suuri, eli tarvitsemme Instagram-sivuja, YouTube-videoita ja ihmisiä, joilla on aikaa selittää mitä eri diagnoosit ja terapiamuodot tarkoittavat. Tietoisuus on siis todellakin lisääntynyt, mutta käsitteiden välillä on paljon sekaannuksia.
Lili: Riippuen yhteiskunnallisesta asemasta, on myös valtavia eroja siinä, mihin osaan internetistä nuorilla ihmisillä on pääsy. Tarkoitan, että minkälainen tieto tai sisältö on saatavilla, ja löytyykö nuoren lähipiiristä ihmisiä, joiden puoleen hän voi kääntyä näiden kysymysten ja haasteiden tiimoilta. Se, että tietoa on saatavilla, ei välttämättä tarkoita, että kaikki pääsevät siihen käsiksi samalla tavalla. Nuoret tulevat näille foorumeille hyvin erilaisista lähtökohdista, jos edes tulevat. Psykoedukaation saatavuuden yhdenvertaistaminen olisi todella tärkeää, jotta voidaan varmistaa, että tieto tavoittaa myös ne nuoret, joiden elämänpiirissä kyseiset aiheet ovat edelleen tabuja, tai jäävät huomiotta. Tieto on ensimmäinen askel, mutta se on kanavoitava todellisiksi yhteyksiksi, jotta kun joku aloittaa tällaisen matkan, hän ei saman tien törmää seinään, jonotuslistoihin ja ylikuormittuneeseen hoitojärjestelmään. Kun joku päättää toimia, häntä tulisi auttaa, ei estää.
Minkälaisia ongelmia nuoret tyypillisesti kohtaavat? Miten voimme auttaa heitä?
Lili: Tämä riippuu ikäryhmästä. Kokemuksemme mukaan älylaitteiden käyttö on yleinen ilmiö, jolla on vaikutuksia moniin asioihin nuorten ihmisten elämässä. Myös ne vanhemmat, jotka ovat asiasta tietoisempia ja olisivat halunneet pitää lapsensa erossa älylaitteista eivät pystyneet tekemään niin Covidin takia, koska laitteita ei pystynyt täysin välttämään. Toisaalta on nähtävillä, että hoitojärjestelmän joka asteella vakavat ongelmat ovat yleisimpiä, ja itse järjestelmässä on paljon jännitteitä.
Ákos: Olen täysin samaa mieltä. Koulupsykologina kohtaamani ongelmat ovat hieman suppeampia, kuten on ikäryhmäkin. Minäkin kuitenkin näen älylaitteiden käytön aiheuttamien ongelmien kasvun ja vaikutukset. Kuten Lili mainitsi, minäkin aistin jännitteet järjestelmässä. Olisi tärkeää, että minne meneekin, ei joka kerta joutuisi jonotuslistalle. Ammattilaiset ovat myös uskomattoman ylikuormitettuja, ja tällaisessa tilanteessa on vaikea tarjota oikea-aikaista ja laadukasta hoitoa.
Vanhempien vastuu on erityisen tärkeää alaikäisten kohdalla. Ovatko vanhemmat mielestänne hyviä kumppaneita lasten mielenterveyden kehittämisessä?
Ákos: Olemme erityisessä tilanteessa, sillä ne vanhemmat, joiden lapset päätyvät meidän vastaanotoillemme, ovat jo valmiiksi sitoutuneita ja motivoituneita lapsensa hyvinvointiin. Uskon, että nuorten mielenterveys on yhä tärkeämpää yhä useammille vanhemmille. Aihe saa yhä enemmän painoarvoa myös mediassa. Aistin myös hieman ylihuolehtimista vanhempien taholta. Psykoedukaatio voi auttaa myös tässä. Uskon, että on parempi, jos jokainen käy psykologilla tai ammattiauttajalla kerran vaikka sitten tarpeettomastikin, kuin sanoa, että kaikki on täysin kunnossa, eikä suurta ongelmaa ole. On parempi puhua asiat läpi ajoissa.
Millä tavoin kulttuuri ja taide voivat edistää mielenterveyttämme? Voiko sanoa, että luomisella on parantava vaikutus?
Ákos: Muutama asia tulee mieleeni. Taiteesta nauttiminen tai kulttuuriin tutustuminen saattaa johtaa syvempään itsetuntemukseen, ja varmasti se vahvistaa empatiakykyä. Taide ja taiteeseen uppoutuminen kehittää meissä symbolijärjestelmän, jonka avulla voimme asettua toisten asemaan, pohtia itseämme, ja siten navigoida paremmin tässä monimutkaisessa maailmassa. Luominen itsessään on merkittävä tekijä ihmisten elämässä. Luomisesta tulee hyvä olo, olipa kyseessä kukkaruukun maalaaminen, kirjoittaminen tai soittaminen vain tekemisen itsensä vuoksi. Tällainen toiminta kohentaa elämänlaatua perustavanlaatuisella tavalla. Psykologiselta kannalta oleellista on prosessi, jota ohjaa ulkopuolinen tarkkailija kontrolloidussa ympäristössä, kuten esimerkiksi tässä ryhmässä. Olemme paikalla, jotta voimme matkan aikana auttaa kysymyksillämme, oivalluksillamme tai yksinkertaisesti olemalla empaattisia.
Lili: Satua tai tarinaa lukiessa voi olla vapauttavaa, kun joku ilmaisee meille tuttuja tunteita tai haasteita, kenties kerrottuna sellaisilla symboleilla, jotka tekevät tällaisten tunteiden läpikäymisestä ja ilmaisemisesta helpommin lähestyttävää. Näillä taideteoksilla voi olla etäännyttävä vaikutus, jolloin voimme päästä lähemmäs niitä asioita, joita kohti pelkäämme astua niiden raa’assa, alkuperäisessä muodossa. Voimme kuitenkin työskennellä niiden kanssa tällä tavoin, ja voimme lähteä suuntaan, joka on vapauttava ja auttaa löytämään yhteyden muihin ihmisiin.
Mitä sellaisia inspiroivia esimerkkejä näette ulkomailla, ehkäpä Suomessakin, joita kannattaisi kokeilla Unkarissa?
Lili: Tämä ei ole varsinaisesti ammatillinen tai metodologinen asia, mutta minua inspiroi lapsille suunnattu Muumi-aiheinen näyttely, joka käsitteli pääasiassa tunteita. Lapset saivat seikkailla Muumimaailmassa ja oppia tunteista psykoedukatiivisella tavalla. Valitettavasti olen lukenut tästä hankkeesta vain artikkelin, mutta jo se sai minut todella haluamaan tutustua tähän näyttelyyn. Minusta olisi antoisaa, jos tällaisia jännittäviä ja mielekkäitä asioita psykoedukaation rajoilta voitaisiin järjestää lapsille täällä Unkarissa.
Nykyään elämme keskellä valtavaa määrää epävarmuutta, ahdistusta ja jopa pelkoa. Miten voimme vähentää niitä?
Ákos: Juuri tänään minulla oli useita kertoja kädessäni kaavio, jonka käyn usein läpi luokseni tulevien lasten kanssa. Se on työkirjasta, joka on ladattavissa ilmaiseksi ja jonka nimi on Érzelemszabályozás a gyakorlatban (Tunteiden säätely käytännössä). Kaaviossa on kaksi osaa: toisessa on asioita, joita voi hallita, ja toisessa asioita, joita ei voi hallita. Lasten kanssa täytämme tämän yhdessä siitä näkökulmasta, mitkä asiat vaikuttavat heihin, mitkä ovat heille tärkeitä elämässä, mitkä ovat niitä asioita, joita ei voi pyyhkiä pois, mutta joihin meillä ei kuitenkaan ole sananvaltaa, ja kuinka voimme yrittää olla vähemmän osallisia näihin. Tarkastelemme myös asioita, jotka ovat meistä riippuvaisia, kuten omia asenteitamme ja toimintaamme. Käytämme tätä näkökulmaa käsitellessämme uupumusta, joka saavuttavat monet meistä joulukuun alkuun mennessä. On tärkeää huomata, että minäkään en selkeästi ole tämän vaikutuspiirin ulkopuolella. Väsymys ja uupumus voivat viedä minutkin vahvasti mukanaan, mutta meidän on yritettävä keskittyä niihin asioihin, joihin meillä todella on vaikutusvaltaa.
Lili: Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että ihmisiin kohdistuu paineita siitä, että loppuvuoden tulisi olla iloinen ja kaunis ajanjakso, jolloin kaikki ovat onnellisia ja kaikilla on hyvä olla. Meidän pitäisi myös muistaa, että kaikki muutkin tunteet ovat oikeutettuja. Ne voivat olla negatiivisia tai ristiriitaisia tunteita, minkä vuoksi tämä ajanjakso tuntuu monista ihmisistä monimutkaiselta. Ehkä voi auttaa ajatus siitä, että kun tällaisia vaikeuksia ilmenee – puhutaanpa sitten loppuvuodesta tai kaikkia koskettavista yhteiskunnallisista aiheista – olemme oikeastaan yhteydessä toisiimme, ja monet meistä jakavat kokemuksen näiden asioiden läpikäymisestä. Lisäksi tämä ajanjakso voi voimistaa tilanteita, joita olemme kantaneet mukanamme koko vuoden ajan, mikä voi ajaa kenet tahansa kriittiseen tilaan iästä riippumatta. Näin tapahtuu muun muassa siksi, että tämä on emotionaalisesti varsin tiivis ajanjakso, jolloin on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota sekä muihin että itseensä. Kannattaa pyytää apua, jos kokee, että tilanne on mennyt yli niin sanotun yleisen ärtymyksen. Tämä on jossain määrin ristiriidassa sen kanssa, mitä aiemmin sanoimme hoitojärjestelmän ylikuormittumisesta. Apua on kuitenkin saatavilla myös tässä kriittisessä tilanteessa, ja näitä mahdollisuuksia kannattaa aina hyödyntää.
Mitä suunnitelmia teillä on tulevaisuuden varalle?
Lili: Toivoisin todella, että samanlaisille ryhmille olisi tulevaisuudessa mahdollisuuksia. Haluan mainita, että olemme hyvin kiitollisia FinnAgoran tuesta, niin käytännön asioiden kuin avoimuutenne osalta. Työn ulkopuolella suuri suunnitelmani tulevaisuutta ajatellen on se, että voisin sisällyttää enemmän lepoa arkeeni.
Ákos: Voin samaistua Liliin monella tavalla. Toisaalta olemme vielä hyvin pitkälti keskellä tämän ryhmän kanssa työskentelyä. Jäljellä on vielä muutama tapaaminen, ja suunnittelemme nyt ryhmän päättämistä sekä sitä, mitä muuta tapaamisiin voisi sisällyttää. Toivoisin samanlaisia ryhmiä myös jatkossa, mutta myös rentoutuminen olisi mukavaa. Mielestäni tämä aihe on läsnä myös Muumi-tarinoissa, joko hiljaisten huvipuistojen kautta, tai sitten vetäytymällä horrokseen, ja viettämällä kotoisaa rentouttavaa aikaa. Nämä tarinat voivat inspiroida meitä aikuisiakin kääntymään toisinaan sisäänpäin ja latautumaan ennen seuraavaa matkaa.