Olli Varonen on pitkän ja monipuolisen uran tehnyt suomalainen sellisti, joka on esiintynyt soolo-, solisti- ja kamarimuusikkona lukemattomissa konserteissa monilla maailman estradeilla. Valmistuttuaan ammattimuusikoksi Suomessa hän jatkoi opintojaan Budapestin arvostetussa Frans Lisztin musiikkiakatemiassa, jossa suoritti toisen tutkintonsa. Tänä vuonna hän juhlii yhtyeensä Selloduo Varosen 25-vuotista taivalta palaamalla entisen opinahjonsa lavalle, hurmaavaan Zeneakadémian konserttitaloon, 24. huhtikuuta. Ennen saapumistaan Budapestiin Olli ehti keskustella kanssamme monenlaisista aiheista – kansanmusiikista tennikseen.
Milloin ja miten sello tuli elämääsi?
Isäni päätti hankkia minulle 1/4-sellon sinä syksynä, kun aloitin koulun. Hän, kuten myös isänsä, oli amatööriviulisti.
Mikä sai sinut valitsemaan ammattimuusikon uran?
Panostin soittoon jo varhain, päätyen Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle 13-vuotiaana, ja tein sellodiplomini – akatemian silloisista soittotutkinnoista korkeimman – soitto-osuuden jo 18-vuotissyntymäpäivänäni. Sain myös liittyä Csaba ja Géza Szilvayn perustamaan Helsingin Juniorijouset -jousiorkesteriin, mikä oli äärimmäisen mullistava kokemus ja ajoi kohti ammattilaisuutta.
Soittamisen ollessa intensiivistä jo nuoresta pitäen, ei tavallaan tule ajatelleeksikaan muita mahdollisuuksia – ainakaan välttämättä. Tähän nimittäin liittyy jännittävä episodi: olin 16-vuotiaana Ruotsissa kielikurssilla, ja päätin ottaa tenniskurssin kylkiäiseksi. En ollut ikinä koskenut tennismailaan, mutta osasin harjoitella, ja niinpä kolmen viikon ajan pelasin jatkuvasti, harjoitellen lyöntejä autotallin ovea vasten.
Näiden viikkojen päätteeksi järjestettiin turnaus, jossa oli mukana monta vuotta pääasiallisena harrastuksenaan tennistä pelanneita kavereita. Voitin turnauksen, jolloin ruotsalainen ammattivalmentaja – tietäen kuinka pitkällä olin sellon soitossa – kehotti minua heittämään sellon nurkkaan ja aloittamaan ammattilaispelaajan uran rakentamisen. Olin ilmeisesti äärimmäisen lahjakas tenniksessä.
Palattuani takaisin Helsinkiin yritin löytää väylää lajin parissa, ja kysyin jopa silloiselta liikunnanopettajaltani Anssi Rauramolta apua, mutta sellaista väylää ei löytynyt. Lukion jälkeen jatkoin sellonsoiton ammattiopintoja Budapestissa.
Olet soittanut valtavan määrän konsertteja niin Suomessa kuin ulkomailla. Mikä on ollut tähänastisista esiintymisistäsi ikimuistoisin?
Ikimuistoisin esiintymiseni on ollut ehdottomasti Senegalissa, jossa vierailimme selloduolla Jaakko Löytyn kanssa vuonna 2019. Konsertit pidettiin ulkona, ja yksi esiintymislavoistamme oli viritetty isolle aukiolle ajaneen minibussin katveeseen. Konsertin piti alkaa riittävän myöhään, jotta ei olisi liian kuuma – siellähän saattoi olla lähes 40 astetta auringonpaahteessa. Kaikki olivat pakkautuneet viereisen muurin kylkeen varjoon, mutta tästä huolimatta yleisöä oli paljon. Siellä me sitten musisoimme aikamoisessa helteessä.
Toinen esityksemme oli todella myöhään illalla, täysin pimeässä, ja mukana oli senegalilainen rumpuryhmä. Soitimme Barrièren sonaattia, ja he liittyivät soittoomme mukaan. Nämä kaksi keikkaa ovat mieleenpainuvimmat, tai ainakin erikoisimmat.
.jpg)
Olet myös kirjoittanut kirjan musiikkipedagogi Géza ja Csaba Szilvayn elämäntyöstä. Kuinka päädyit elämäkerturiksi?
Kirjallisuus ja historia ovat intohimojani, ja olen lukenut älyttömästi kaunokirjallisuutta jo nuoresta pitäen sekä kirjoittanut paljon. Ylioppilasaineeni otsikko vuonna 1984 oli Elämäntapana juniorjouset, ja tähän aikaan sanoinkin Gézalle haluavani kirjoittaa heistä kirjan, mihin hän vastasi vain toteamalla, että ehkä sitten kun he siirtyvät eläkkeelle. Lopulta hän soitti minulle tammikuussa 2021 ja ilmoitti hetken koittaneen.
On myös toinen tärkeä elementti: kun saavuin 18-vuotiaana Budapestiin opiskelemaan, sain viettää ensimmäiset hetkeni – ja yöpyäkin – Szilvayn veljesten kotitalossa, Villan Szilvayssa. Kuuntelin siellä pitkään heidän isänsä, professorin, puhuvan kulttuurisillan rakentamisesta Suomen ja Unkarin välille, kunnes hän lopulta sanoi minulle, 18-vuotiaalle pojanjolpille: Nyt sinäkin sitten rakennat tätä siltaa. Luulen, että tuo yksi lause osaltaan kannusti minua kirjoitustyöhön. Csaban ja Gézan elämäntyön esittely onkin mitä suurimmissa määrin tällaisen kulttuurisilla rakentamista.
Puhutaan hetki tulevasta konsertistanne. Ohjelmassa on teoksia aina kansainvälisistä klassikoista suomalaisiin kansanlauluihin asti. Kuinka valitsitte teokset, ja syntyykö niistä jonkinlainen draamankaari tai temaattinen kuljetus?
Jonkinlaisena punaisena lankana on ihan sovitusti se, että tullessamme Budapestiin tuomme mukanamme suomalaista musiikkia. Jos kuitenkin tartutaan näihin kansanlauluihin: sain jo Budapestin opiskeluvuosinani opiskella Kodály-instituutin oppilaana Vikár Lászlón kansanmusiikkitunneilla, ja silloin tajusin, kuinka merkittäviä aarteita kansanmusiikissa ja kansanlauluissa piilee. Kansanlauluthan ovat kansan historiikki pitkältä ajalta – ikään kuin arkisto, joka kuvaa kansan luonnetta ja elinolosuhteita. Se on valtavan mielenkiintoinen historian lähde.
Tätä kautta kiinnostuin kansanlauluista, ja niiden merkityksen tajuttuani aloin suhtautua eri tavalla myös suomalaisiin kansanlauluihin. Géza ja Csabakin puhuvat paljon siitä, että jokaisen kansan identiteetti on kansanlauluissa tallessa. Kun suomalaista identiteettiä lähdetään etsimään, se löytyy niistä.
Onko sinulla näiden teosten joukosta erityistä suosikkia?
Paljon erilaista musiikkia esittävällä muusikolla se, mikä on kullakin hetkellä keskiössä, kiinnostaa eniten – oma mielenkiinto suuntautuu aina työn alla olevaan teokseen. Tässä mielessä on erittäin epäloogista lähteä sanomaan suosikkiteosta, koska niitä on niin viljalti.
Soitatte konsertissa duona. Miten se eroaa soittamisesta yksin tai osana orkesteria?
Soolosoittaminen on yksinäistä työskentelyä, jossa on itse vastuussa kaikesta – mukana ei ole muita kuin säveltäjä ja sinä. Duo taas on yhtä lailla yhtye kuin vaikkapa jousikvartetti, jolloin hypätään yhtyeitä koskeviin lainalaisuuksiin: kyse on yhteissoitosta, ja yksi sen hedelmistä onkin kyky toteuttaa jotakin, mitä yksin ei voi toteuttaa.
Lisäksi mitä enemmän soittaa jonkun tietyn yhtyeen kanssa samalla kokoonpanolla, sitä tutummiksi toisen soittajan ajatusrakenteet ja mielenliikkeet tulevat, ja tämä taas mahdollistaa hyvin herkullisen yhteistyön. Toki on paljon erittäin hyviä konsertteja, joissa esiintyy melko satunnaisesti yhdessä soittavia muusikoita. Vakiokokoonpanoissa kuitenkin kaivaudutaan syvälle keskinäiseen ymmärrykseen, jossa asioita ei tarvitse erikseen sopia, ja ikään kuin telepaattisesti tiedetään, että näin tehdään, jolloin soitto kuulostaa aivan toiselta.
Millaisia valmistautumisrutiineja sinulla on ennen konserttia?
Kehoni on oppinut valmistautumaan konserttiin ja menee sitä ennen säästöliekille, halusinpa tai en. Tämä tapahtuu vuorokautta tai kahta ennen konserttia, riippuen siitä, kuinka haastava ohjelma on tulossa. Se on vähän samanlainen säästöliekki kuin ihmisellä, joka paastoaa – keho alkaa säästää energiaa.
Kun konserttihetki saapuu, minulla on kaikki se säästetty energia vapautettavana. Kroppani on oppinut tekemään näin, enkä kamppaile sitä vastaan. Saatan ottaa hyvin rennosti ja nukkua enemmän kuin tavallisesti, ja voi myös olla, ettei muiden töiden tekemisistä oikein tule mitään.
Olen kuitenkin valtavan onnellinen tästä ominaisuudesta. Sehän on tietynlainen siunaus, sillä on niitä kavereita, jotka harjoituksissa heittävät keihästä 90 metriä, mutta kisassa meneekin vain 78 metriä. Itselläni asia on päinvastoin: heitän sen pisimmän keihäskaaren yleensä konsertissa.
Onko vielä jotain mitä haluaisit sanoa tähän loppuun?
Täytän kohta 60 vuotta, ja olen nähnyt, kuinka maailma on muuttunut vuosikymmenten aikana. On kaksi huolestuttavaa piirrettä, jotka minua vaivaavat: Suomessa on puhuttu paljon lukutaidon häviämisestä sekä koululaisten pahoinvoinnista ja lyhytjänteisyyden kasvusta. Nämä asiat ovat äärimmäiset epäterveitä ja harmillisia.
Kaikkein harmillisinta on kuitenkin se, että yhteiskunta antaa näille ilmiöille myöden. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi musiikin – ja kaiken muunkin – opiskelussa on nostanut päätään se, ettei välttämättä rohjeta vaatia nuorilta samalla tavalla kuin aikaisemmin. Sen sijaan pyritään viihdyttämään, vaikkapa kouluelämässä, ja tämä on valtavan traagista ja samalla lasten aliarvioimista.
Olemme tehneet erittäin paljon yhteistyötä koulujen kanssa, esimerkiksi esiintyen ja toimien taidekummeina. Kokemukseni mukaan, kun lapsille tarjotaan mielenkiintoista ja painavaa asiaa, ne vaikeimminkin keskittyvät kiinnostuvat, jos on jotakin, mistä kiinnostua. Viihdyttämisen kulttuuri on myrkkyä, jos se on ainut, mitä tarjotaan.
Nyt on havahduttu siihen, että lukutaito ja kaunokirjoituksen taito ovat katoamassa. Nämä ovat eräänlaisen surkastumisen merkkejä ja tarkoittavat sitä, että ihmisen sisikunta yhteiskunnallisena ilmiönä on surkastumassa, ja sehän on katastrofi. Kaikki perustuu siihen, että pelätään vaatia liikaa. Gézan sanoja lainatakseni: se, että vaaditaan – etsitään nuoresta se paras, mitä hänessä on, ja kehitetään se hänelle elämänmittaiseksi henkiseksi pääomaksi – on rakkautta.
Kuka: Olli Varonen
Asuinpaikka: Salo
Ammatti: Sellisti
Koulutus: Musiikin kandidaatti (Sibelius-Akatemia / Liszt-Akatemia Budapest)
Harrastukset: Kaunokirjallisuus ja pipokuulantyöntö (vrt. pipolätkä)
Musiikkiteos, joka jokaisen tulisi kokea: P. Tsaikovskyn pianotrio Suuren taiteilijan muistolle
Osallistu Selloduo Varosen juhlatilaisuuteen, joka sisältää seminaariosuuden, kirjaesittelyn ja konsertin! Tapahtuma on ilmainen.
Torstaina, 24. huhtikuuta 2025 klo 16:30–21:00
Paikka: Liszt-Akatemia, Kamarimusiikkisali X
Liszt Ferenc tér 8, 1061 Budapest
Ilmoittaudu tapahtumaan tämän linkin kautta.
Teksti: Oskari Nyyssölä