Jaana Saarinen on suomalainen näyttelijä, joka nähdään Mika Kaurismäen ohjaamassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina -elokuvan toisessa pääroolissa yhdessä Heikki Kinnusen kanssa. Saarinen innostui projektista erityisesti siksi, että elokuva käsittelee rakkautta.

Saarisen näyttelijänura alkoi 1960-luvulla, ja hän on työskennellyt laajasti sekä teatterin että elokuvien parissa. Hänen uransa merkittävimpiin vaiheisiin kuuluu 25 vuoden kiinnitys Kotkan kaupunginteatterissa sekä lukuisat elokuva- ja televisioroolit. Saarinen on kiertänyt Mielensäpahoittajan rakkaustarinan kanssa useilla kansainvälisillä festivaaleilla, muun muassa Chicago International Film Festivalilla, Lübeckin filmifestivaaleilla, Tallinnan PÖFFissä sekä International Film Weekend Würzburgissa. Nyt Saarinen on saapunut Budapestiin Finn Filmnapokkiin edustamaan Mielensäpahoittaja-elokuvaa, mitä ennen meillä oli hetki aikaa jutella Jaanan elämästä ja intohimosta – näyttelemisestä.

Miten sinusta tuli näyttelijä?

 “Näyttelijän ammatti on ollut minulle itsestään selvä valinta pienestä pitäen. Olin mukana ensimmäisessä elokuvassani jo viisivuotiaana, ja sen jälkeen olen tehnyt lasten- ja nuortenohjelmia. Koulun näytelmät ja muut esiintymiset ovat olleet luonteva osa elämääni, joten tämä tie tuntui aina oikealta. Toisaalta voisi ajatella, osaanko edes mitään muuta – en edes osaa sanoa, miten osaan tämän. Silti en koe, että ammatti olisi valinnut minut, vaan uskon, että jokainen tekee itse omat valintansa. Minulle tämä on ollut selkeä suunta jo varhain, enkä ole koskaan katunut sitä. Olen edelleen intohimoisen kiintynyt työhöni ja toivon, ettei minun koskaan tarvitsisi lopettaa. Kollegat joskus kysyvät, milloin jään eläkkeelle, mutta en oikein tiedä, mitä se edes tarkoittaisi minun kohdallani. Saan eläkettä pitkän työuran ansiosta, mutta haluan silti jatkaa työskentelyä niin kauan kuin minua tarvitaan – ja niin kauan kuin itse nautin tästä.”

Miten koet elokuvan/teatterin vaikuttaneen sinuun?

“En ole koskaan osannut erottaa näyttelijänuraani perhe-elämästä tai äitiydestä – ne kaikki kietoutuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Siksi olen aina halunnut osallistaa lapsiani teatteriin ja viettää heidän kanssaan paljon aikaa. Teatteri on tuonut elämääni syvyyttä ja ulottuvuuksia, joita ilman olisin varmasti paljon suppeampi ihminen.”

Saarinen toteaa, että näyttelijäntyö on pohjimmiltaan samaa, tehtiinpä sitä kameralle tai teatterilavalla. Suurin ero on esityksen rakenteessa: näytelmä esitetään illalla alusta loppuun, ja sillä on oma kaarensa – aivan kuten elokuvallakin. Elokuvassa kohtauksia voidaan kuitenkin kuvata eri järjestyksessä, kun taas teatterissa esitys toistetaan yhä uudelleen. Elokuvassa lopputulos on tallennettu ja pysyvä, mutta teatterissa jokainen esitys on ainutkertainen. Näyttelijän on pidettävä esitys tuoreena jokaiselle yleisölle, jotta kokemus säilyy elävänä.

Jaana Saarinen Hopeanuolet tv-sarjassa. Kuva: Tuotantoyhtiö Aamu

 

Saarinen tunnetaan pitkän linjan suomalaisena näyttelijänä. Hän on erityisesti tunnettu roolistaan Maarit Salinina suositussa televisiosarjassa Salatut elämät. Viisikymppisenä Saarinen teki suuren muutoksen urallaan. Hän jätti taakseen pitkäaikaisen työnsä Kotkan kaupunginteatterissa ja siirtyi freelanceriksi, aloittaen uuden vaiheen näyttelijänurallaan. Saarinen sai pian tämän jälkeen merkittävän roolin Auli Mantilan ohjaamasta kolmiosaisesta Hopeanuolet (2007) televisiosarjasta. Sarjassa hänen roolihahmonsa Ritva joutuu vaikeuksiin velkojien kanssa ja päätyy pakenemaan – matkaseurakseen hän kaappaa Marja-Leenan, jolla on auto. Tästä roolista hän sai parhaan naisnäyttelijän Venla-patsaan.

Mikä on ollut urasi hauskin projekti?

 “Oi, niitä on lukemattomia, kun on tullut tehtyä niin monenlaisia töitä!  Mutta yksi erityisen merkittävä kokemus oli kuusituntinen Angels in America (2010) näytelmä. Harjoittelimme sitä omalla ajallamme kaksi vuotta Johanna Freundlichin ohjauksessa. Itse matkustin Kotkasta Helsinkiin harjoituksiin, ja koko prosessi oli huima kokemus. Näytelmä itsessään oli upea, mutta erityistä oli myös työryhmä, jonka Johanna oli koonnut. Mukana oli monia lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Krista Kosonen, Matti Onnismaa ja Jani Toivola. Nautin työskentelystä valtavasti – minulle työn tekeminen ei ole mitään mystistä tai pyhää. Koen olevani ennen kaikkea työläinen, ja juuri se, että saan tehdä työtä kunnolla ja intohimolla, on minulle mahtavin juttu.”

Onko joku rooli jäänyt erityisesti mieleen?

 “Muistini ei ole kovin pitkä, enkä kanna mukanani laajaa varastoa vanhoista rooleistani. Muistan kollegoita, jotka pystyvät yhtäkkiä laulamaan kappaleita vuosien takaisista näytelmistä, kun taas itse en aina edes muista, olenko ollut kyseisessä esityksessä mukana. Kun rooli on tehty, se tuntuu usein katoavan mielestäni. Tietyt klassikkoroolit ovat kuitenkin jääneet mieleen, kuten Nukkekodin (1994) Nora. Yksi hurjimmista kokemuksistani oli Piina (1996), joka perustui Stephen Kingin teokseen. Myös eräs TV-sarja, jossa esitin sairaanhoitajaa, joka murhasi lopulta 25 ihmistä – tosin jäi kiinni vain viidestä – oli hurja kokemus. Tällaisissa rooleissa joutuu sukeltamaan täysin vieraaseen ajatusmaailmaan ja etsimään tapoja ymmärtää hahmonsa toimintaa.”

 

Jaana Saarinen ja Heikki Kinnunen Mielensäpahoittajan rakkaustarina -elokuvasta. Kuva: Antti Rastivo, Solar Films.

 

Mielensäpahoittajan rakkaustarina ei ollut Saarisen ensimmäinen yhteistyö ohjaaja Mika Kaurismäen kanssa. Hän näytteli Sannista Kaurismäen vuonna 2015 ohjaamassa elokuvassa Elämältä kaiken sain, jossa hänen roolihahmonsa oli Vesa-Matti Loirin tyttöystävä. Saarinen paljastaa myös, että hän oli pienessä roolissa edellisessä Mielensäpahoittaja -elokuvassa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin lopullisesta versiosta. Hän arvelee, että tämä saattoi lopulta olla onni, sillä muuten häntä ei ehkä olisi valittu Saimin rooliin seuraavaan elokuvaan.

Miten kuvailisit Mielensäpahoittajan rakkaustarina-elokuvaa?

“Kyseessä on rakkaustarina, kuten elokuvan nimikin kertoo. Mutta ennen kaikkea se on vahva osoitus siitä, ettei iällä ole merkitystä – elämässä kaikki on mahdollista. Meillä on aina mahdollisuus muuttua, muuttaa ajatuksiamme ja valita, miten suhtaudumme asioihin.”

Miten suomalainen elokuva ja teatteri ovat muuttuneet urasi aikana?

“Suomalainen elokuva- ja teatterituotanto on muuttunut merkittävästi urani aikana. Kun menin 1980-luvulla Kotkan teatteriin, ohjelmisto koostui pääasiassa opereteista ja puhenäytelmistä – nämä olivat teatterin kulmakivet. Nykyään tilanne on toisenlainen, ja rahoituksen leikkaukset herättävät huolta. Onko suunta se, että sekä teatterissa että elokuvissa painotetaan jatkossa vain sitä, mikä houkuttelee eniten katsojia? Mutta kuka on ”yleisö” – voiko sellaista yleistystä edes tehdä? Myös elokuvatuotannossa on tapahtunut suuria muutoksia. Kuvauspäivien määrä on vähentynyt merkittävästi, mikä asettaa haasteita tekemiselle. Nykyään elokuva saatetaan kuvata vain 16 päivässä, kun esimerkiksi Mielensäpahoittajan rakkaustarina -elokuvassa meillä oli vielä 24 päivää. Tämä antoi työlle enemmän aikaa ja rauhaa.”

Onko sinulla unelma roolia, minkä haluaisit tehdä tulevaisuudessa?

“Haaveilen jossain määrin poliisin tai vakoojan roolista. Saimista pidin erityisesti, koska hän on mielestäni hyvä ihminen. Toisaalta taas murhaajien ja muiden rikollisten roolit kiehtovat omalla tavallaan – ehkä juuri siksi, että olen itse vähän pelkuri. On jännittävää astua vastakkaiseen maailmaan ja esittää jotakin täysin karmeaa.”

Viisi lempi elokuvaasi?

Lars von Trier Breaking the Waves (1996)
Ruben Östlund The Square (2017)
Roy Andersson En Kärlekshistoria (1970)
Yorgos Lanthimos Poor Things (2023)
Giuseppe Tornatore Cinema Paradiso (1988)

 

KUKA?
Jaana Saarinen

Ammatti: näyttelijä
Koulutus: ylioppilas ja kauno -ja draamakirjallisuuden opintoja yliopistossa
Asuinpaikka: Espoo
Harrastukset: palapelien kokoaminen, elokuvat ja tv-sarjat

 

Teksti: Saaga Kaján