FinnAgora järjesti 27.2.2023 yhdessä Unkarin Evankelis-Luterilaisen kirkon kanssa seminaarin Unkarissa toimiville Suomen seurakuntien ystävyysseurakunnille. Tämän vuotisen seminaarin pääteemana oli vapaaehtoistyö Suomen ja Unkarin seurakunnissa. 

Seurakuntapastori Anna-Maija Viljanen-Pihkala Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta pohti seminaarissa vapaaehtoistyöhön liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä ja haasteita suomalaisissa seurakunnissa. Hän vastaili myös kysymyksiin liittyen omiin merkittäviin Unkari-yhteyksiinsä.


Ystävyysseurakuntaseminaarimme pääteemana oli tämä vuonna vapaaehtoistyö Suomessa ja Unkarissa. Miksi vapaaehtoistyö on seurakunnissa tärkeää, miksi siitä on hyvä myös yhteisesti puhua?

Vähän vierastan seurakuntayhteydessä vapaaehtoinen-sanaa; hehän ovat seurakuntalaisia, jotka haluavat toimia tärkeäksi kokemansa asian hyväksi saamillaan lahjoillaan. Toisaalta taas se, että puhutaan vapaaehtoisista, auttaa ymmärtämään, että mistä on kyse. 

Suomen ja Unkarin luterilaiset kirkot ovat aika erilaisia. Suomessa kirkossa on paljon työntekijöitä ja Unkarissa taas vapaaehtoisilla vastuunkantajilla on nähdäkseni keskeisempi rooli. Vapaaehtoiset eivät kuitenkaan koskaan ole itsestäänselvyys. Siksi on hyvä jakaa kokemuksia ja näkemyksiä. 


Sinulla on pitkäaikainen yhteys Unkariin. Mistä tämä yhteys ja kiinnostus johtuu? Milloin tulit Unkariin ensimmäistä kertaa?

Vaarini oli vaihto-opiskelijana Unkarissa 1930-luvun alussa. Siitä lähtien perheelläni on ollut yhteyksiä Unkariin. Itse pääsin käymään täällä ensimmäisen kerran vuonna 1988, alakouluikäisenä.


Sinulla on erinomainen unkarinkielen taito, mikä on ollut innostuksesi sen hankkimiseen ja ylläpitämiseen?

Olen aina sanonut, että varsinaisesti en ole opiskellut unkaria, vaan se on tarttunut minuun, kun olen ollut melko paljon Unkarissa. Varmasti tilanne olisi toinen, jos silloin 1988 olisin ryhtynyt käyttämään olemattoman unkarin taitoni sijaan vähän parempaa englantia. Silloin Unkarissa ei juuri puhuttu englantia ja se oli kielitaitoni kannalta onni. Ylläpitäminen on ollut viime vuosina vähän niin ja näin, mutta kirjoittelen ystävien kanssa somessa ja puhun aina, kun on mahdollista. 


Olet väitellyt teologin tohtoriksi vuonna 2019 aiheesta ”Unkarin yhteiskunnallisen ja kirkkopoliittisen tilanteen vaikutus suomalais-unkarilaisiin luterilaisiin yhteyksiin 1956-1958”. Mistä sait ajatuksen juuri tähän tutkimushankkeeseen ja haluaisitko nostaa esille jonkin tutkimuksen päätuloksista?

En ollut koskaan ajatellut, että minusta tulisi Unkarin kirkkohistorian tutkija. Kun aikanaan ilmoittauduin graduseminaariin, merkitsin lomakkeen kielitaitokohtaan muun muassa unkarin. Ja professori Aila Lauha sitten tarjosi minulle Unkariin liittyvää aihetta. Sille tielle jäin. 

Yksi väitöskirjani päätuloksista on luettavissa jo työn otsikosta. Unkarin yhteiskunnallisen ja kirkkopoliittisen tilanteen vaikutus. Unkarin tilanne ja tapahtumat vievät, Unkari ja unkarilaiset määräsivät – ehkä tahtomattaankin – tahdin ja suomalaisten osuudeksi jäi reagointi. Nämä reaktiot olivat usein hyvin tunnepitoisia. Samalla suomalaiset tasapainoilivat oman poliittisen tilanteensa kanssa. Kaikkea ei voinut sanoa julkisesti. Esimerkiksi kansannousun yhteydessä kirkollisessa lehdistössä ei puhuttu Neuvostoliitosta, vaan käytettiin erilaisia kiertoilmauksia. 


Kohtasitko väitöskirjatyössäsi missään vaiheessa haasteita tai tuliko tutkimustyössä vastaan yllätyksiä?

Tein tutkimukseni lähes kokonaan päivätyön ohessa. Eli aika tai siis lähinnä sen puute oli jatkuva haaste. Eikä lasten syntymät varsinaisesti nopeuttaneet pitkäksi venynyttä prosessia. 

Primäärilähteiden määrä oli valtava, kävin lukuisissa arkistoissa ja otin tuhansia valokuvia kirjeistä, pöytäkirjoista, lehdistä jne. Aineistoa oli todella paljon. Yhteyksiä vaalittiin myös melko monella tasolla. Miten sen kaiken saa punottua suunnilleen loogiseksi ja kronologiseksi kokonaisuudeksi vieläpä niin, että joku jaksaisi työn lukea?

En muista mitään suurta yllätystä, mutta rakastin kyllä arkistoja ja sitä, että aina löytyi jotain uutta ja minun mielestä hyvinkin mielenkiintoista. Innoissani kerroin näistä puolisolleni, joka ei aina ihan ymmärtänyt, että mistä vaahtoan niin onnellisena. Usein nämä asiat olivat pieniä ja löytyivät ehkä rivien välistä, mutta toivat kertomukseen syvyyttä.


Miten tärkeänä tänä päivänä pidät Suomen ja Unkarin seurakuntien välistä ystävyysseurakuntatoimintaa? Onko se rooli muuttunut viime vuosina?

Ystävyysseurakuntatoiminta on varmasti aina ystävyysseurakuntien näköistä – kaikilla on omat tapansa vaalia yhteyttä. Ajattelen, että parhaimmillaan ystävyysseurakunnat pystyvät muistuttamaan toisiaan Kristuksen kirkon moninaisuudesta luterilaisen kirkkoperheen sisällä; oppimaan toisiltaan, rukoilemaan toistensa puolesta, ymmärtämään, että asiat voi tehdä monella tavalla, ehkä laittamaan haasteita oikeisiin mittasuhteisiin. Jokainen työntekijävaihdos on aina haaste, koska toimiva ystävyysseurakuntasuhde on paljon muuta kuin allekirjoitettu paperi. Ehkä meidän tulisi kiinnittää huomiota entistä tietoisemmin tasavertaisuuteen ystävyysseurakuntasuhteissa eikä näyttää aina hyvää ja parasta, vaan tuoda rohkeasti esille myös haasteet ja vaikeudet. 


Sinulla on paljon ystäviä Unkarissa. Ehditkö pitää heihin yhteyttä?

Liian vähän. Oli aika, jolloin kävin Unkarissa varmaan vähintään kerran vuodessa, mutta nyt edellisestä käynnistäni on yli kuusi vuotta. Tuohon ajanjaksoon mahtuu niin tuskallinen väitöskirjan viimeistely ja siitä toipuminen kuin koronapandemia. Ja ilmastonmuutos on vähentänyt lentohalua. Nopeaa junayhteyttä Baltian läpi odotellessa! Nyt olen suunnitellut matkani niin, että siihen mahtuisi mahdollisimman monen ystävän tapaaminen. Ja silti on huono omatunto, kun en ehdi tavata kaikkia.

Some on kyllä valtava mahdollisuus. Toisaalta yhteydenpito sitä kautta on niin helppoa, ettei sitä aina tule tehtyä. Muistelen kaiholla 1990-lukua, kun sain ja kirjoitin oikeita kirjeitä. 

Olen töissä Helsingin keskustassa, mikä auttaa siihen, että pystyn lähes aina sopimaan tapaamisen, jos joku unkarilaisystäväni on käymässä Suomessa. Ja kaikille – vieraammillekin – esittelen mieluusti työpaikkaani Helsingin tuomiokirkkoa. Lämpimästi tervetuloa!

 

Kiitos haastattelusta, Anna-Maija!

Haastattelu: Anneli Temmes