Lauri-Matti Parppei (s.1984) on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, säveltäjä ja muusikko, jonka teoksissa toistuvat rakkauden, yksinäisyyden ja ystävyyden teemat sekä perinteisten sukupuoliroolien rikkominen. Parppein ilmaisussa yhdistyvät henkilökohtaisuus, huumori ja kapinallinen tee-se-itse -asenne.

Jossain on valo joka ei sammu on Parppein esikoispitkä elokuva. Tarina kertoo Paulista, klassisesta huilistista, joka palaa pienelle kotipaikkakunnalleen Raumalle toipumaan uupumuksesta. Kohtaaminen kokeellista musiikkia tekevän Iiriksen kanssa houkuttelee Paulia tutkimaan yhdessä tekemisen voimaa ja löytämään lohtua sekä inspiraatiota heidän yhteisistä äänikokeiluistaan. Helmikuussa elokuva hurmasi budapestiläisen yleisön Finn Filmnapok-festivaalin avajaisnäytöksessä, jossa Parppei oli myös paikalla avaamassa ajatuksiaan yleisölle Q&A:ssa. Ennen festivaalia Eurooppaa kiertävä Parppei ehti myös tavata meitä haastattelun merkeissä. 

Moi Lauri-Matti! Jossain on valo joka ei sammu lopputeksteissä nimesi vilahti usean eri roolin kohdalla. Oliko alusta asti selvää, että vastaisit näin monesta osa-alueesta? Mitä kaikkea päädyit lopulta tekemään?

Kirjoittamisen, säveltämisen ja ohjaamisen osalta oli selvää, että minä kannan päävastuun, sillä näin on toimittu aiemmissakin projekteissani. Tässä elokuvassa matkan varrella ilmaantui kaikkea muutakin, sillä myös budjettisyistä on ihan kätevää teettää hommia ohjaajalla. Suunnittelin myös elokuvan kotimaisen julisteen, jonka lopputuloksesta ei ehkä tullut kovin kaupallinen. Musiikin tuottamisen lisäksi myös äänitin ja rakentelin laitteistoa sitä varten, sillä minulla on kokemusta sellaisesta kyhäilystä. Kolvaamista olen harjoittanut kylläkin viimeksi ala-asteella, ja tottakai ne kaikki laitteet sitten hajosivat kesken kuvausten. Tässä vaiheessa on varmaan selvää, että minä myös korjasin tarpeistoa aina ottojen välissä. Vaikka luultavasti olisi ollut jotain tärkeämpääkin tehtävää siinä vaiheessa.

 

Jo lapsena nähtyäni Star Warsin mietin, että olisipa kiva tehdä elokuvia. En kuitenkaan haaveillut siitä kovin tosissani pitkään aikaan. En myöskään ajatellut, että se olisi mitenkään mahdollista jollekin ‘tyypille Raumalta’. Olin yksinäinen kotikaupungissani, mutta lukion jälkeen tutustuin ihmisiin, joiden kanssa teimme omasta mielestämme maailmanluokan taidetta.

Sieltä aloin ammentaa rohkeutta. Emme osanneet mitään, mutta olimme varmoja, että voimme oppia mitä vain. Teimme levyjä, järjestimme tapahtumia ja kokeilimme kaikenlaista. Tein samaan aikaan töitä graafisena suunnittelijana, taitoin esimerkiksi autogrillien kuponkeja. Me kaikki työskentelimme ennen kaikkea rahoittaaksemme omaa taidettamme.

Jossain vaiheessa kokeilin tehdä musiikkivideon bändillemme ja huomasin, että siinä yhdistyivät kaikki kiinnostuksenkohteeni: musiikki, teksti, visuaalisuus, ääni ja rytmi. Silloin ajattelin, että ehkä tätä pitäisi kokeilla tosissaan. Muutamaa vuotta myöhemmin uskalsin hakea kouluun. Ammatiksi elokuvan tekeminen muuttui vähän kuin itsestään. En hakenut elokuvakouluun tienatakseni rahaa – tärkeintä oli oppia tekemään. Taustani on syvästi tee-se-itse -maailmassa, ja se mentaliteetti on näkynyt armottomuutena monissa urani käänteissä. Olen ollut ehdoton esimerkiksi siinä, etten halua ohjata mitään, mitä en ole itse kirjoittanut. Onneksi se valinta on ollut mahdollinen – tiedän, että se on aika ainutlaatuista.

Millainen suhde sinulla on kotikaupunkiisi ja elokuvan miljööseen Raumaan? Asutko siellä nyt ja jos et, haaveiletko joskus paluumuutosta?

Asun valitettavasti Helsingissä, mutta Rauma on ja tulee aina olemaan minulle tärkeä. Iso osa ystävistäni on kulkenut mukana sieltä asti. Oli hienoa ja myös yllättävää päästä tekemään tämä elokuva juuri Raumalle. Siellä olen vuosia puuhaillut kengännauhabudjetilla, milloin mistäkin löydetyillä laitteilla, ja yhtäkkiä saavuin työryhmän kanssa kaupunkiin tekemään oikeaa elokuvaa oikealla budjetilla.

On ollut myös ilahduttavaa huomata, miten lämpimästi elokuva on otettu Raumalla vastaan. Olen siitä kiitollinen, sillä aiempi taiteeni ei ole aina samalla tavalla kolahtanut raumalaisiin. Työni ja elämäni ovat juurtuneet Helsinkiin, mutta monia lähipiirissäni kyllä kutkuttaa ajatus takaisin muutosta. Pienessä kaupungissa houkuttelee ajatus kulttuurin vaikuttavuudesta. Asiat konkretisoituvat nopeasti – ikään kuin pimeässä komerossa raapaistaisiin tulitikku ja siitä syttyisi heti valtava valo. Suuremmissa kaupungeissa asiat helposti hukkuvat kohinaan.


Elokuvan päähenkilö Pauli on lahjakas muusikko, joka mielenterveysongelmien lisäksi kamppailee kadotetun luovuuden kanssa. Kun harrastuksesta tulee ammatti, moni kärsii samasta ilmiöstä. Onko Paulin tarina jollain tapaa myös sinun tarinasi?

Lyhyesti sanottuna elokuvan Iiris on kuin minä nuorena – ei kiinnostunut rakenteista tai hierarkioista ja koko ajan hirveä kiire tehdä asioita. Kun nuorena löysin Raumalta samanhenkisiä ihmisiä, heistä oli pidettävä kiinni. Periaate oli, että jos osaa yhden soinnun kitaralla, pääsee bändiin.

Ruohonjuuritasolla kulttuuria tehdessä kukaan ei määritellyt tai arvottanut meidän tekemisiämme, vaan toimittiin rakenteiden ulkopuolella. Elokuvakoulun myötä menin ikään kuin rakenteiden sisään, ja se on johtanut ajoittain kyynisyyteen omaa tekemistä kohtaan. Ideat tuntuvat turhilta kunnes joku rahoittaja innostuu niistä. Epäonnistumisen syleily ja epätäydellisyydestä inspiroituminen ovat vaihtuneet virheiden pelkoon.

Paulin hahmon ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa pitänyt olla klassinen muusikko. Tutustuin kuitenkin alan ammattilaisiin ja ymmärsin, että kokemuksemme olivat yllättävän lähellä toisiaan. He kuvasivat, kuinka musiikillista intohimoa rajattiin rakenteiden ja odotusten myötä yhä pienemmäksi. Se resonoi vahvasti omien kokemusteni kanssa. Paulissa on paljon minua itseäni nyt elokuvakoulun käyneenä. Jossain on valo joka ei sammu tekeminen oli ristiriitainen kokemus: tarina puhuu irti päästämisestä ja rakenteiden ulkopuolelle astumisesta, vaikka koko prosessi tapahtui juuri niiden rakenteiden sisällä.


Esikoispitkän elokuvasi soundtrack on kerrassaan upea. Yksi erityisen mieleenpainuva kappale on “Suomen majakat”, jossa nimensä mukaisesti listataan Suomen majakoita. Onko se vain sattumanvarainen lista vai onko sinulla erityistä kiinnostusta majakoihin?

Kappale on ollut olemassa jo kauan ennen elokuvaa. Opettelin joskus soittamaan rumpuja ja tein HC punk -kappaleen, johon piti keksiä sanoitus. Päädyin Wikipedia-artikkeliin Suomen majakoista. Tarjosin biisiä bändille, mutta he eivät innostuneet. Elokuvaan halusin teoksen, jossa on voimakasta ilmaisua ja symboliikkaa, ja Suomen majakoiden banaali lista muistui mieleeni. Kuvauksissa lavastukseen tuli majakkataulu, jossa oli itse asiassa täysin eri majakat kuin kappaleessa. Eräässä näytöksessä tokaisin virheellistä listausta häpeillen toivovani, ettei paikalla olisi Suomen majakkaseuran jäseniä. Kolme ihmistä nosti kuitenkin kätensä ja paljasti tulleensa katsomaan elokuvaa juuri kappaleen takia. He eivät olleet lainkaan pahoillaan, vaan lempeitä ja anteeksiantavia. Ehkä majakat voisivatkin olla hauska harrastus.


Jossain on valo joka ei sammu -elokuvaa on kuvailtu eurooppalaiseksi. Miten lähditte tavoittelemaan tätä tunnelmaa?

Alkuun pieni anekdootti raumalaisesta itsevarmuudesta. Venäjän vallan aikana Rauma päätti rakentaa kaupunkiin rautatien omakustanteisesti, kun valtion rahoitusta ei herunut. Raumalaiset päättivät tehdä radan eurooppalaiseen raideleveyteen kotimaisen sijasta. Ajatukset olivat itsenäistymisen haaveissa ja eurooppalaisessa Suomessa. Käytännössä junat piti vaihtaa Kokemäellä eri pyörille, eikä siinä ollut paljon tolkkua, mutta kyse oli asenteesta.

Vähän samaa me lähdimme tekemään tämän elokuvan kanssa. Halusimme välttää helppoja ratkaisuja ja valita klassisia elokuvataiteen kerronnan keinoja. Tarkkaan harkitut kuvat tukivat myös tiukkaa budjettia. Elokuva esiteltiin Les Arcs -festivaaleilla Alpeilla, jossa näimme illan aikana kohtauksia noin kymmenestä eurooppalaisesta elokuvasta. Nähtyäni oman filmini ajattelin, että tämä on niin suomalainen ja eritoten raumalainen elokuva kuin olla voi.

Olen ylpeä siitä, miten hyvin Jossain on valo joka ei sammu on otettu vastaan Euroopassa. Toisin kuin Rauman rautatie, meidän raiteet lopulta kannatti rakentaa eurooppalaiseen leveyteen. Elokuva on kiertänyt eurooppalaisia festivaaleja ja on parhaillaan levityksessä Ranskassa sekä pian myös esimerkiksi Norjassa ja Kreikassa.


Millaisia keskusteluja olet käynyt suomalaiseen elokuvaan ja taiteeseen liittyen kiertäessäsi Eurooppaa elokuvan tiimoilta?

Olen havainnut, että suomalainen raskas musiikki ja yllättäen myös kokeellinen musiikki on tunnettua maailmalla. Suomalaisuuteen liittyy paljon eksotiikkaa, joka kumpuaa meidän oudosta kielestä ja sijainnista Euroopan perällä. Yllättävintä itselleni liittyen Jossain on valo joka ei sammu- elokuvaan on ollut sen vaikuttavuus kielimuurista ja kulttuurieroista huolimatta. Paljon enemmän kuin suomalaisuudesta, olen käynyt keskusteluja kulttuurin tekemisestä pikkukylissä. Se tuntuu olevan universaali ja jaettu kokemus maailmankolkasta huolimatta.


Mitä toivoisit elokuvasta jäävän katsojalle päällimmäisenä mieleen?

Toivoisin, että kaikki perustavat bändin. Tai ihan minkä vaan ryhmän, jonka ytimessä on toivo, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen. Yksin ei nimittäin pärjää, vaikka ihmiset koko ajan piiloutuvatkin koteihinsa ja kärsivät yksinäisyydestä. Toivon, että kaikki keräävät jotain porukkaa ympärilleen ja alkavat soittaa. Ehkä se muuttaa tai jopa pelastaa heidän elämänsä, kuten minun tapauksessani kävi.


Mahtavaa, että pääsit paikalle Budapestiin Finn Filmnapokkiin. Onko sinulla jotain kytköksiä unkarilaiseen tai muun itäisen Keski-Euroopan elokuvataiteeseen ja kulttuurikenttään?

Vastikään menehtynyt Béla Tarr oli yksi lempiohjaajistani. Hän on laajentanut käsitystäni siitä, mitä elokuva voi olla. Olen nähnyt hänen elokuvansa Sátántangó kolme kertaa, eli käytännössä viettänyt yli vuorokauden elämästäni sen parissa.


Mitä voimme odottaa sinulta seuraavaksi?

Työstän parhaillani vuoteen 2002 Kokemäelle sijoittuvaa vampyyrielokuvaa, joka käsittelee vahvasti yksinäisyyttä, ystävyyttä, oman yhteisön löytämistä ja valittua perhettä. Käsittelen samoja aiheita elokuvasta toiseen, koska ne ovat teemoja, joista tiedän paljon.

 

Teksti: Heta Makkonen