On yleisesti tunnettu asia, että olet suomalaisten elokuvien suuri fani. Mitkä muut asiat Suomessa tai Suomen kulttuurissa sinua kiinnostavat?
Aloitan alusta, olen ollut ennen kaikkea virolaisten elokuvien fani ja niiden kautta tutustunut paremmin myös suomalaiseen kulttuuriin. Virolaiset houkuttelivat minut suomalaiseen maailmaan. Maan sijainti on jo sinänsä mielenkiintoinen, minusta Suomen ilmasto vaikuttaa asumiskelpoisemmalta, esimerkiksi teillä on oikea kevät, joka meiltä puuttuu. Siellä on myös paljon vettä. Kuvittelen kaiken varmaan aivan stereotyyppisesti, että jokaisella suomalaisella on järven rannalla mökki, sen vieressä sauna ja saunan jälkeen suomalaiset hyppäävät uimaan kylmään veteen. Saunakulttuurista olemme jo kaikki kuulleet, eli se on jo tuttu juttu.
Suomalaiset vaikuttavat myös todella suvaitsevilta ja empaattisilta. Varmaan heilläkin on ongelmia, mutta he yrittävät ratkaista ne poliittisesti korrektilla tavalla. Mitä korkeammalle yhteiskunnassa menet, sen paremmin se näkyy.
Suomeen ei voisi kuvitella sellaista pääministeriä kuin mitä meillä on. Varmaan Suomessakin on pieni ja äänekäs vähemmistö, mutta se ei ole ongelma, koska suvaitsevaisuuteen kuuluu myös se, että suomalaiset voivat ilmaista mielipiteitään.
Suomalaiset ovat minusta turhan pidättyväisiä. Ujoiksi en heitä sanoisi. Sinä olet asunut pitkään Suomessa, mitä ajattelet heistä?
Minusta tämä liittyy yksityiselämään, siihen että suomalaiset eivät päästä lähelle ketä tahansa. Unkarilaisiin verrattuna he erottavat työ- ja yksityiselämän paljon selkeämmin kuin meillä.
Voi olla, että sanon nyt tyhmyyksiä, mutta minusta Suomessa parisuhteet eroavat Unkarista. Mutta tämä riippuu varmaan myös ihmisen luonteesta.
Oletko käynyt Suomessa?
En ole koskaan käynyt, mutta haluaisin kovasti. Nykyisessä työpaikassani siihen olisi ollut mahdollisuus, mutta sitten tuli tämä pandemia. Toivon, että ensi vuonna se onnistuu.
Miten sinusta tuli kulttuurin ammattilainen?
Työhistoriani on aika klassinen. Törmäsin Toldi-elokuvateatteriin, joka ei silloin vielä ollut niin menestyksekäs, vaikka sillä oli jo tuolloin pitkät perinteet. Minä vain ajauduin sinne, ensin lähinnä vieraana, sitten jäin sinne. En olisi koskaan ajatellut, että työskentelisin joskus elokuvateatterissa, tai että työhöni kuuluisi elokuvien käsittelyä, se tuli vain itsestään.
Olet johtanut monta vuotta Toldi Mozia, Budapestin menestyksekkäimpiä elokuvateattereita. Mitä olet oppinut siitä?
Kukaan ei ole koskaan opettanut minua siihen. Tunsin Toldi-elokuvateatterin historian, joten yritin jatkaa sen perinteitä, mutta samalla löytää myös uutta yleisöä. Halusin tehdä Toldista menestyksekkään siten, että se löytäisi paikkansa Budapestin elokuvateattereiden joukossa. Tämä ei ollut aivan tietoista suunnittelua, se tuli mieluummin itsestään. Minussa on naisellinen puoli, joka nojaa vaistoihin ja intuitioon, ja se yleensä toimii.
Opin paljon tuona aikana. Olen varma, että voin myöhemmässä vaiheessa hyödyntää tuolloin opittuja asioita. En tarkoita, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin, en ole kiinnostunut sellaisesta. Luonteeseeni on aina kuulunut suvaitsevaisuus.
Minusta ei olisi koskaan tullut hyvää johtajaa. Oikeasti olin aika surkea johtaja. Asetin elokuvateatterin etusijalle, se oli minulle kaikkein tärkeintä. En ollut lainkaan kiinnostunut, mitä muut ajattelivat asiasta, tai siitä, että heillä on oma privaattielämänsä, koska minulla ei ollut. Toldi oli minun kotini ja olin valmis uhraamaan sille kaikkeni. Yksi tärkeä opetus tuolta ajalta oli esimerkiksi se, että asiat voi tehdä myös toisin.
Toinen opetus oli, että työsuhteet eivät ole pelkästään työsuhteita, koska monista työkavereista on tullut läheisiä ystäviä. Sekään ei ollut väkinäistä, vaan se tapahtui luonnollisesti. Monet näistä suhteista on säilynyt tähän päivään asti.
Onko riskinä että ”myymme itsemme” taide-elokuvateatterina? Mitä arvoja elokuvien täytyy edustaa?
Minusta aitous tai autenttisuus on todella tärkeää, ei pelkästään taide-elovuvateattereiden tapauksissa, vaan aina. Täytyy uskoa siihen ja rakastaa sitä mitä tekee, muuten se ei toimi. Se ei tarkoita ”itsensä myymistä”. Jos jotain tehdään oikeasti ja reilusti ja rakkaudella, se riittää, sitä ei tarvitse mainostaa. Sillä pian muutkin arvostavat sitä. Olen oppinut, ettei koskaan pidä tyrkyttää mitään kenellekään, koska se voi päättyä huonosti.
Entä toimiiko aitous ihan oikeasti, jopa taloudellisestikin, eikö se ole pelkkä klisee?
Minusta kyllä. Kerron esimerkin politiikasta: Unkarin pääministeri ylpeilee, että he ovat ratkaisseet kaiken, vaikka kaikki tietävät, ettei se ole totta. Mutta hän käyttää hirveän määrän rahaa propagandaan. Puolet tuosta rahasta riittäisi ratkaisemaan ihan oikeita ongelmia. Hänen ei tarvitsisi kampanjoida ollenkaan. Hän voittaisi joka vaalissa, koska tuolloin kaikki toimisi kuten pitää maassamme. Minusta rahaa ei pidä kuluttaa mainoksiin, vaan ongelmien ratkaisemiseen.
Sama toimii myös elokuvateatterien tapauksessa. Jos voimme esittää sellaista ohjelmaa, josta ihmiset pitävät ihan oikeasti, joka on jotain erikoista ja johon ihmiset voivat yhtyä, ja jos kaikki tuo tehdään rakkaudella, koko sydämestä, minusta siinä ei voi epäonnistua. Näin Toldi-elokuvateatteri toimii vielä tänäkin päivänä, sen toimintatapa on edelleen samanlainen, paitsi viime vuonna pandemian takia.
Minusta tuntuu, että onnistuin johtamaan Toldia oikeaan suuntaan, koska se on jatkanut samoilla raiteilla, joilla aloitin. Tietysti minulla oli mukana kumppaneita ja avustajia, mutta kaikki ne festivaalit, tapahtumat ja tilaisuudet sekä taideryhmät olen löytänyt ja järjestänyt omasta aloitteestani.
Mistä tuntee hyvän elokuvan? Mitkä ovat sen tärkeimmät tunnusmerkit mielestäsi?
Tapahtumien on oltava uskottavia. Monet näyttelijät kantavat leimaa, josta he eivät valitettavasti pääse koskaan irti. Vielä 20 vuotta sitten elokuvia saatettiin markkinoida ohjaajan ja näyttelijöiden nimillä. Sellainen ei toimi enää. Ne ajat ovat ohi, jolloin katsojia saatettiin huijata. Illuusion täytyy toimia täydellisesti.
Illuusio toimii yllättävän hyvin esimerkiksi animaatioelokuvien tapauksessa. Niiden maailmaan voi päästä ilman että uskoisi niiden todellisuuteen, koska jo istuessamme katsomaan elokuvaa tiedämme, ettei se ole totta. Näin meille voi tapahtua sellaisia asioita, joita ei tapahtuisi, jos kyse olisi perinteisestä kokoillan elokuvasta. Hyviä elokuvia ei unohdeta päivän kuluttua, vaan ne muistetaan vielä viikon päästäkin.
Mitkä elokuvat ovat inspiroineet sinua tai jääneet mieleesi ja miksi?
Animaatioelokuvista lempielokuviani ovat edelleen Miyazakin elokuvat. Parasta tässä vanhassa ohjaajassa on se, että hän ymmärtää ihmissielua, erityisesti lasten sielua. Jos voit eläytyä Miyazakin elokuvaan, voit olla varma, että sinussa elää vielä lapsen sielu. Pidän myös Wes Andersonin elokuvista.
Joskus minun pitää katsoa niin monta elokuvaa päivässä, että niitä on lopulta liikaa. Kun festivaalien jälkeen luet, mitä toimittajat kirjoittavat elokuvista, siitä ei pidä uskoa puoliakaan. Riippuu niin paljon siitä, monesko elokuva se oli, minkä he katsoivat.
Mitä nykypäivän elokuvantekijät voivat odottaa katsojilta ja mitä katsojat voivat odottaa nykypäivän elokuvantekijöiltä?
Minä en ole elokuvantekijä, joten en tiedä. Mutta jos elokuvantekijät ottavat asenteen, että he vievät ihmiset illuusioihin, jotka ovat uskottavia – nyt on ihan sama, puhutaanko draamasta tai komediasta – niin tärkeintä on, että itse tarina on hyvä. Kokoillan elokuvassa 10–20 minuutin välillä tapahtuu jotain peruuttamatonta, tämä on jo itsessään sääntö. Jos elokuvassa on vielä niin, että kaikki henkilöt ovat uskottavia, niin se on varmasti hyvä elokuva.
Onko yleisö mielestäsi muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana?
Viimeisen puolentoista vuoden aikana on tapahtunut niin suuri muutos! Suoratoistopalvelun tarjoajat, kuten Netflix ja HBO, ovat tehneet paljon voittoa. He ovat ostaneet kaiken. Itse asiassa en tiedä, miten elokuvateatterit selviävät tämän jälkeen. En halua olla negatiivinen, mutta minusta ihmisistä on kadonnut halu lähteä elokuviin.
Mihin asti raja vedetään? Minkä elokuvan takia ihmiset lähtisivät elokuviin? En tiedä mitä valkokankaalla pitäisi tapahtua, jotta he lähtisivät elokuviin! Tämä on ollut sen seurausta, että elokuvia on ollut viime aikoina mahdollista katsoa pelkästään netissä. En osaa sanoa, mitä pienten elokuvantekijöiden ja -jakelijoiden pitäisi tehdä, jotta ihmiset lähtisivät uudestaan elokuviin.
Minusta taide-elokuvateattereilla on vakiintunut yleisönsä, joka palaa aina takaisin.
Jos katsomme taide-elokuvateattereiden joukkoa, vain Cirko- ja Toldi-elokuvateattereilla on nuori yleisö. Kaikissa muissa yleisö on vanhempaa väkeä. Onneksi Toldi-elokuvateatteri onnistui uudistamaan profiiliaan. Sen tarina on myös aika yksinkertainen.
Nuoria täytyy houkutella. Esimerkkinä Friss Hús Filmfesztivál (Tuore Liha -elokuvafestivaali). Koko sen ohjelma koostuu nuorista lyhytelokuvantekijöistä ja pelkästään heidän yleisönsä täyttää katsomot.
Onko vastaus sitten osallistuvampi kulttuuri?
Kyllä, mutta pysähdytään hetkeksi ensin muihin elokuvateattereihin. Isoissa elokuvateattereissa näytetään isoja hittejä. Tärkeintä on, että ne ylittävät yhä korkeammalla olevan kiinnostuksen kynnyksen. Tämä on heidän lähtökohtansa, mutta sitä ei voi jatkaa loputtomiin.
Kuka tietää, ehkä pian tulee jokin aivan minimalistinen supersankari-elokuva… Mutta silloin myös katsojakunta vaihtuu.
Olet työskennellyt monessa roolissa luovalla alalla. Mitä teet nykyään?
Olen töissä suomalaisessa it-yhtiössä, jolla ei ole mitään tekemistä kulttuurin kanssa. Toisaalta on myös asioita, jotka olen oppinut muualla, ja joita voin käyttää myöhemmin uudestaan, kuten myös vaistoani ja intuitiotani. En ole muuttunut, minusta ei ole tullut yritysmaailman ihmistä, en pukeudu pukuun ja solmioon. Itse asiassa minulla ei ole edelleenkään pukua, toivottavasti en tarvitse sellaista koskaan. Veri ei muutu vedeksi. Yritän olla aina uskollinen itselleni.
Onko sinulla tällä hetkellä jokin lempiprojekti, johon osallistut?
Haluaisin valmistaa maailman parhaita lager- ja stout-oluita, mutta se ei ole valitettavasti kovin helppoa. Siihen tarvitaan monta asiaa, ostoksia, aineksia, teknistä osaamista, investointeja ja niin edelleen.
Mitä mieltä olet unkarilaisesta kulttuuri-alasta nykyään? Miten se on muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana?
Se on muuttunut selvästi huonompaan suuntaan, tiedämme sen kaikki. Ja nyt kun pääministerimme on alkanut käydä kulttuurisotaa, tilanne on muuttunut vielä pahemmaksi. He yrittävät vallata kaiken, yliopistot, runoilijat, kaiken. Onneksi on niitäkin, joita ei voi koskaan ostaa rahalla. En tiedä, mitä tästä seuraa. Omakustanteisia kirjoja, maanalaisia liikkeitä ja lehtiä…
Onko tämä suunta mielestäsi vielä käännettävissä?
Ei tällä hetkellä, mutta se voi vielä muuttua. Mitä vahinkoja siihen mennessä ehtii tapahtua? Ongelma on, että osapuolten välille on syntynyt niin syvä kuilu. Jos minulle selviää, että joku kuuluu oikeistolaisiin kirjailijoihin, taiteilijoihin tai näyttelijöihin, minua ei enää kiinnosta, mitä hän tekee. Minusta tuntuu, että sillä puolella puuttuu henki, huumorintaju ja monia olennaisia asioita.
Se on kuin valmistaisi keittoa ilman vettä. Meidän myös syytä kysyä, pitääkö taiteilijoiden tehdä politiikkaa? Toisin kuin Orbán väittää, kukaan ei uhkaa kristillistä konservatiivista politiikkaa Unkarissa. Ei kukaan. Se on yksinkertaisesti valhe.
Onko Unkarissa jokin kulttuuriohjelma tai aloite, jota pidät erityisen mielenkiintoisena ja edistyksellisenä?
En tiedä mitä kaikkea populaarikulttuurissa tapahtuu. Minusta tuntuu, että monet uudet aloitteet yritetään nykyään nitistää heti kättelyssä. Esitä minulle sama kysymys puolentoista vuoden kuluttua, parlamenttivaalien jälkeen.
Pidän erityisesti alhaalta, ruohonjuuritasolta tulevista produktioista. Jos halutaan nauttia jostain sisällöstä, maksetaan siitä taiteilijalle, jotta taiteilija voi elättää itseään. Se on taiteilijan riippumattomuuden kannalta olennaisen tärkeää.
En tiedä kuinka pitkään järjestelmä voi toimia tällä tavalla. Me molemmat olemme työssä sellaisessa työpaikassa, jossa voimme vapaasti sanoa mielipiteemme. Mutta heti kun se loppuu, joudumme suurin vaikeuksiin.
Mitä mielestäsi Unkari voisi oppia Suomelta?
Suomalaisilla on korkea moraali ja etiikka, mikä meiltä puuttuu. Hallituksemme korostaa näitä arvoja kyllä suullisesti, mutta se ei noudata niitä itse käytännössä. Minusta suomalaiset elävät eettisesti. Tämä on tietenkin yleistys, koska Suomessakin on varmasti korruptiota, ja sielläkin on turmeltuneita ihmisiä, kuten kaikkialla. Mutta korruptio paljastuu ennen pitkää ja nämä ihmiset saavat rangaistuksen.
Suomessa valtion virkamiehet noudattavat vastuullisuuden periaatetta, ja heiltä edellytetään riippumattomuutta. Täällä Unkarissa pidetään juonittelusta ja muiden syyttämisestä sen sijaan, että harjoittaisimme itsereflektiota ja ottaisimme vastuuta omista teoistamme.
Vastuullisuutta pitäisi opettaa kouluissa. Meidän tulisi ajatella uudella tavalla, seuraten kehittyneempiä demokratioita.
Anna Tilly
FinnAgora