< Takaisin

Varainhankinta tärkeää myös kulttuurialan toimijoille - Kuukauden vieraana Heidi Lehmuskumpu

14.5.2021 klo 10:30 - klo 20:00

FinnAgora on aloittanut uuden haastattelusarjan, jossa julkaisemme kuukausittain haastattelun kiinnostavan vieraan kanssa. Sarjan toinen vieras on Heidi Lehmuskumpu, suomalainen viestinnän, markkinoinnin, varainhankinnan ja sidosryhmäsuhteiden asiantuntija joka tulee osallistumaan puhujana unkarilaisen kortársPR yrityksen tapahtumassa Art is Business 14 toukokuuta. Tapahtuma järjestetään etänä. 

Valokuvaaja: Mikko Käkelä 

Kuka?

Nimi: Heidi Lehmuskumpu

Ammatti: Viestinnän, markkinoinnin, varainhankinnan ja sidosryhmäsuhteiden asiantuntija.

Koulutus: Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun kauppatieteiden maisteri, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Arts Management -maisterintutkinto, New York Universityn Fundraising and Grantmaking -maisterintutkinto. Kirjoittaa tällä hetkellä väitöskirjaa Taideyliopiston Sibelius- Akatemiassa.

Työhistoria: Varainhankintapäällikkö Suomen Kansallisoopperassa ja -baletissa, varainhankinnan ja alumnisuhteiden yhteyspäällikkö Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Tällä hetkellä yritysvastuu- ja viestintäpäällikkönä työeläkevakuutusyhtiö Ilmarisessa.

Harrastukset: Juokseminen, salilla käyminen ja jooga. Vapaaehtoistoiminta Rotaryssa nuorisvaihdon parissa. Intohimoinen jazzmusiikin ystävä, ja laulaa monessa bändissä.

Asuinpaikka: Helsinki

 

Osallistut toukokuussa puhujana Art is Business -tapahtumaan, joka pidetään etänä, mutta jonka järjestää budapestilainen PR-yritys Kortárs PR. Oletko koskaan ollut Unkarissa vai onko maa uusi kokemus?

Valitettavasti en itse ole päässyt käymään, mutta olen kuullut paljon hyvää. Entisellä kampaajallani oli kytköksiä Unkariin, ja hän kehui paljon paikallista kulttuuria ja viinejä. Myös Arts Management -tutkintoa opiskellessani minulla oli unkarilainen opiskelukaveri, joka kertoi maasta paljon hyvää. Tämä tuleva tilaisuuskin varmasti inspiroi minua käymään paikan päällä.

 

 

Ammattisi on viestinnän, markkinoinnin, varainhankinnan ja sidosryhmäsuhteiden asiantuntija. Mitä se tarkoittaa, ja miten päädyit ammattiisi?

Koko urani punaisena lankana ovat olleet viestintä ja sidosryhmäsuhteet. Näitä olen katsonut ja tehnyt aidan eri puolilta: toimittajana, yritysmaailmassa sekä taide- ja tiedeorganisaatioissa.

Varainhankinta on minulle pitkäaikaisten suhteiden luomista viestinnän, markkinoinnin ja myynnin keinoin. On ollut hienoa päästä kehittämään varainhankintaa sekä Kansallisoopperassa että Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Nykyään päätyöni on yritysmaailmassa, mutta teen edelleen varainhankinnan konsultointia ja luennointia sivutoimisesti. Lisäksi kirjoitan väitöskirjaa taideorganisaatioiden varainhankinnasta Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan.

Varmasti ammatinvalinnan ytimessä oli halu innostaa, kertoa mukaansatempaavia tarinoita sekä saada toisia mukaan itselle ja omalle organisaatiolle tärkeisiin juttuihin.

Varainhankinnan perusajatus on minulle todella tärkeä. Siinä pääsee kehittämään toimintaa ja rakentamaan sidosryhmäsuhteita sellaiselle organisaatiolle, jonka toiminta on itselle tärkeää. Esimerkiksi itselleni tärkeää on esittävä taide, ja sen takia päädyin myös oopperaan töihin.

Varainhankinta on myös inspiroivaa työtä: siinä pääsee ideoimaan kaikilla viestinnän keinoilla ja sateenkaaren väreillä sekä kehittämään erilaisia kampanjoita eri kohderyhmille.

 

 

Miltä varainhankinta näyttää Suomen kulttuurikentällä ja miten se on muuttunut urasi aikana?

Olen tehnyt varainhankintaa sekä tieteen että taiteen parissa. Jos vertaa näitä kahta kenttää, niin on sanottava, että yliopistot ovat taideorganisaatioita kymmenisen vuotta edellä. Yliopistot lähtivät tekemään varainhankintaa hyvin vahvasti vuoden 2010 aikoihin. Samalla alkoi kehittyä yliopistojen alumnitoiminta, johon varainhankinta on vahvasti sidoksissa. Ovathan alumnit yliopistolle lähin sidosryhmä. Tietenkin jotkut yliopistot ovat tehneet toisia enemmän, organisaation koosta riippuen.

Miellän, että sanalla varainhankinta viitataan pyytäjän puoleen, eli se on nimike sille osapuolelle, joka luo suhteita ja tuo rahaa sisälle organisaatioon. Raha voi tulla monissa muodoissa: säätiöiltä avustuksina, yksityishenkilöiltä tai organisaatioilta lahjoituksina tai sponsorointisopimuksina yritysten kanssa. Taidepuolella ollaan perinteisesti keskitytty sponsorointiin ja yrityskumppanuuksiin. Aiemmin organisaatioille on saattanut tulla lahjoituksia, mutta niitä ei olla aktiivisesti pyydetty. Onhan meillä ollut mesenaatteja kautta historian, mutta se on uutta, että taideorganisaatiot ovat aktiivisesti ryhtyneet viestimään ja rakentamaan organisaatioita niin, että on olemassa toimivat rakenteet, joiden avulla voidaan pyytää julkisesti lahjoituksia.

 

 

Millaiset asiat vaikuttavat tulevaisuudessa kulttuurikentän rahoitukseen ja mitä muutoksia tulemme näkemään Suomessa?

Uskoisin, että korona lisää suuren yleisön ymmärrystä siitä, että kulttuuri ja taide tarvitsevat ja ansaitsevat tukea yhtä lailla kuin muutkin alat. Toivoisin, että eri lahjoituskohteita kohdeltaisiin tasapuolisesti myös valtiovallan suunnalta.

Toivon ja uskon myös, että 10 vuoden päästä lahjoituskohteiden löytäminen on Suomessa osa pankkien varainhoidon suunnittelua niin kuin se jo on ulkomailla. Tällä tarkoitan sitä, että kun varakas ihminen ostaa varainhoidon palveluja, tälle esitettäisiin vaihtoehtona myös lahjoituskohteet eikä vain esimerkiksi osakkeiden ostoa tai sijoittamista. Varsinkin Amerikassa on tavallista kysyä, kuinka paljon varallisuudesta halutaan antaa hyväntekeväisyyteen.

Toivoisin, että tulevaisuudessa myös taideorganisaatioiden johto näkee varainhankinnan sijoituksena: se ei tuo rahaa heti, vaan sen tarkoitus on rakentaa suhteita. Rahaa tulee sitten, kun suhteet kukoistavat.

 

 

Onko sinulla varainhankintavinkkejä taiteilijalle, teatteriryhmälle tai muulle kulttuurikentän toimijalle?

Polkuja on useampia. Lahjoitusten pyytäminen julkisesti suurelta joukolta vaatii luvan ja silloin on muistettava hoitaa byrokratia kuntoon, mutta muut polut ei vaadi sitä. Kaikki lähtee siitä, että organisaation johto on asian takana. Sitten mietitään oman organisaation vahvuudet, joiden kautta laaditaan pääviesti - minkä takia rahaa pitäisi antaa juuri meille ja juuri nyt, ja mitä rahalla halutaan konkreettisesti tehdä. Tämän jälkeen mietitään, mitkä voisivat olla kanavia ja tapoja, joilla rahoitusta voidaan saada. Ja mistä löytyvät ne kaikista otollisimmat kohderyhmät: ne, kenen sydän sykkii juuri kyseiselle organisaatiolle tai toimijalle.

Suosittelen myös unohtamaan turhan nöyryyden. Heti kun varainhankinta alkaa muistuttaa kerjäämistä, se epäonnistuu. Kaikki lähtee siitä, että itse uskoo organisaatioonsa ja kutsuu innostuneesti mukaan rakentamaan organisaatiolle vahvempaa tulevaisuutta.

 

 

Kulttuuritapahtumia arvioidaan nykyään myös niiden vaikuttavuuden perusteella. Mikä merkitys tällä on mielestäsi kulttuurikentän varainhankintaan?

Kääntäisin sen niin, että jokainen lahjoittaja, yrityskumppani tai säätiö haluaa nähdä, mitä rahalla tehdään, mihin se menee ja millainen lisävaikutus sillä saadaan aikaiseksi. Haastavaa on, että usein taiteen parissa asioita ei aina voi mitata suoraan. Mutta hyvä puoli tässä on se, että tämä pakottaa taideorganisaatiot miettimään, mihin rahaa tarvitaan ja mitä oikeasti tehdään niin, että rahalle on selkeä tarve. Tottakai jokaisen taideorganisaation on luotava lisäarvoa - muutenhan organisaatiota ei olisi olemassa. Jos taiteilijat vain tekevät työtä keskenään ja kukaan muu ei vaikutu siitä, kyseessä on vain taiteilijoiden oma työareena. Mutta toivon myös, että taiteella säilyisi itseisarvo: taide itsessään on hyvää ja nostaa arjen yläpuolelle. Taiteen ei tarvitse aina parantaa sairauksista tai edistää terveyttä. Sydämemme tarvitsevat hyvyyttä ja ravistelua, jota taide antaa, mutta sitä on tietenkin vaikea mitata.

 

Voiko yhdestä lähteestä tuleva varainhankinta vaikuttaa taiteen vapauteen? Esimerkiksi jos instituutio rahoittaa teatteriryhmän toimintaa, voiko se vaikuttaa siihen, minkälaisia teoksia ryhmä tekee?

Tämä on klassinen paholaisskenaario, joka varainhankintaan liittyy. Aika usein kysytään, mihin asti voidaan mennä niin, että taiteen itsenäisyys säilyy. Parhaimmillaan taideorganisaatio ja sen johto päättävät, mitkä ovat heidän toiminta-ajatuksensa, painopisteensä ja seuraavan 10 vuoden tavoitteensa. Sitten he viestivät tämän tavalla, joka kerää mukaan tahoja, jotka uskovat heidän sanomaansa. Pahimmassa tilanteessa organisaatio ei ole määritellyt näitä asioita ja viestejä itselleen, ja silloin organisaatio alkaa mennä pyyntöjen ja ehdotusten ohjaamana. Toinen syy, miksi asiat voivat mennä pieleen on, jos rahoittaja ajattelee vain omaa etuaan eikä lainkaan organisaation etua.

Ulkomailla organisaatioilla on usein gift acceptance policy, jossa määritellään, millaisia lahjoituksia voidaan ottaa vastaan. Esimerkiksi voidaan määrittää, että ei oteta vastaan rahaa tupakkateollisuudelta. Tätäkään ei tietenkään voi rajata loputtomasti, sillä ennen pitkää kaikki mahdolliset tahot häviävät. Mutta ihanteellisessa tilanteessa lahjoittaja, yrityskumppani tai muu rahoittaja ei ohjaa taiteen sisältöä, vaan se kulkee omana junanaan.

 

 

Mitä kiinnostavaa kulttuurikentän varainhankinnassa tapahtuu tulevaisuudessa?

Ehkä se, mistä jo mainitsinkin eli että pankit ottaisivat lahjoituskohteet osaksi varainhoidon suunnitelmia niin, että varakkailta ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka suuren osan varallisuudestaan he haluaisivat antaa hyväntekeväisyyteen tai onko heillä itselleen tärkeitä taideorganisaatioita. Se on mielestäni kutkuttava ajatus, jonka toivon yleistyvän.

Toinen asia on osatestamentit. Monella olisi mahdollisuus testamentata osan varallisuudestaan esimerkiksi taideorganisaatiolle. Yksinelävillä varallisuus on usein kiinni asunnossa, jolloin testamentti on ainoa tapa tehdä merkittävä lahjoitus ja jättää perintö itselle tärkeään kohteeseen.

Toivoisin myös yleisesti, että testamenttisuunnittelua ei pidettäisi tabuna ja että sen voi aloittaa hyvissä ajoin. Englanniksi puhutaan termeistä legacy gift, joka viittaa perintöön, sekä planned giving, eli suunniteltu antaminen. Perinnön jättämistä voi suunnitella yhtä luonnollisesti ja hyvissä ajoin kuin muuta elämäänsä. Sehän osoittaa, että välittää toisista ihmisistä ja itselleen tärkeistä organisaatioista.

 

Rebecka Vilhonen, FinnAgora