< Takaisin

Rohkeudesta ja elämästä villissä idässä - Kuukauden vieraana Jarmo Nieminen

Hei Jarmo, kuka olet?

Olen Suomen kansalainen ja olen asunut täällä Unkarissa 30 vuotta eli puolet elämästäni. Olen syntynyt Hämeenlinnassa ja käynyt kouluni siellä. Myöhäisemmät opiskelut suoritin pääkaupunkiseudulla Helsingissä, ja samoin myös ensimmäiset työpaikkani olivat siellä. 90-luvun alussa muutin Unkariin. Olen perheeni ainoa lapsi ja koulutukseltani metsänhoitaja.

Miten päädyit opiskelemaan metsänhoitoa? 

Olin kouluvuosina hyvin innostunut luontoharrastaja ja halusin päästä ammattiin, joka olisi lähellä luontoa. Olin metsäalan työtehtävissä 4-5 vuotta, jonka jälkeen siirryin yllättäen täysin toiseen maailmaan, kun siirryin metsänhoitajan tehtävistä arvopaperikauppiaaksi Helsingin pörssiin.

Mihin matkasi näistä tehtävistä kulki?

80-luvun lopussa Suomessa koettiin lamakausi, ja myös arvopaperi- ja sijoitusmarkkinoilla oli romahdus, joka osui samaan aikaan kuin Itä-Euroopan vapautuminen kommunismin ikeestä. Unkarista kirjoiteltiin paljon julkisessa sanassa ja jostakin syystä valitsin Itä-Euroopan maista juuri Unkarin mielenkiinnon kohteeksi. Ystävien ja kontaktien kautta Unkarista löytyi tahoja, jotka olivat kiinnostuneita löytämään arvopaperimarkkinoilta osaamista, ja yhdessä unkarilaisen K&H pankin kanssa perustimme Nordline RT -nimisen broker-yrityksen, joka alkoi kouluttaa unkarilaisia alan osaajia.

Se oli varmasti todella poikkeuksellista aikaa. Mitä sieltä on jäänyt mieleen?

Sieltä on paljon hyviä muistoja. Oli upeaa nähdä se riemu, mikä Budapestissa vallitsi, kun maa vapautui. Elämäni huippukohtia oli päästä allekirjoittamaan Unkarin pörssin avaamisasiakirja yhdessä ystäväni kanssa, ja kokemaan kongressikeskuksen ilmapiiri, kun historiallinen pörssi avasi ovensa uudelleen. Tällaisessa muutosprosessissa mukana oleminen on kokemus, jota en ikinä unohda.

90-luvun alussa täällä jaettiin kansallista omaisuutta uudelleen, ja kaikki halusivat oman osansa kakusta. Yhdysvaltoja nimitettiin aikanaan villiksi länneksi, ja kyllä täällä itäisessä Euroopassa 90-luku oli villiä itää. Ja täällä tapahtui aika ikäviäkin asioita silloin. Yrityselämässä ihmisillä saattoi olla jopa päivittäinen pelko siitä, että sattuuko heille jotain, räjähtääkö autopommi vai tapahtuuko jotain vielä pahempaa. Itseäni lähelle osui se, kun eräs liikemies murhattiin autopommilla niin, että useita menehtyi ja meidän tapahtumapaikkaa vastapäätä sijainnut toimistomme vaurioitui. 

Yhteisyrityksen tarina päättyi, kun pankki lunasti meidät suomalaiset osakkaat pois. Siihen loppui työkomennukseni täällä, mutta olin jo löytänyt paikkani Unkarissa ja Budapestissa, ja jäin tänne. 

Mitä teit sen jälkeen työksesi? 

Sen jälkeen perustin pienen kauppahuoneen, joka edusti Unkarissa tiettyjä suomalaistuotteita. Toimme Unkariin muun muassa Bergenheimin kosmetiikkaa, Tikkurilan maalit, Huhtamäen makeisia, autojen istuinsuojia, Upofloorin lattiamateriaaleja ja Valion tuotteista muun muassa äidinmaitovastikkeita, jotka puuttuivat täysin Unkarin markkinoilta sillä hetkellä. Toimitimme myös muutaman kuorman Lapin Kulta -olutta suomalaisille YK-rauhanturvaajille Zagrebiin. Mieleeni on elävästi jäänyt muistot vierailustani kyseisten YK-joukkojen tukikohtaan.

Pyöritin kauppahuonetta muutaman vuoden, ja sen jälkeen keskityin kirjapainotoimintaan. Olin ollut perustamassa 1990-luvun alussa Romaniaan, Székelyudvarhelyyn, yksityisomisteista kirjapainoa. Se oli muistaakseni toinen yksityisomisteinen yritys, joka maahan perustettiin Nicolae Ceaușescun ajan jälkeen. Tästä Infopress-nimisestä kirjapainosta rakennettiin yksi itäisen Euroopan suurimmista kirjapainoista ja se on edelleen toiminnassa. Tarina päättyi osaltani 2000-luvun alussa, kun myimme pääosan kirjapainon omistuksesta englantilaiselle sijoitusrahastolle.

Oliko sinulla itselläsi tuolloin suhdetta kirjallisuuteen?

Ei kirjallisuuteen, mutta ehkä metsänhoitajataustani tuli sillä tavoin esille, että siinä ollaan kuitenkin tekemisessä metsän tuotteiden kanssa, jotka ovat vaan vähän jalostetummassa muodossa.

Mitä sitten tapahtui? 

Olin tavannut nykyisen puolisoni vuonna -97, ja meillä oli hänen kanssaan yhteisiä hankkeita. Yksi yhteinen unelmamme oli oman kahvilan perustaminen Budapestin ydinkeskustaan, ja se toteutui vuonna 2004. Kahvilan nimi oli Café 22, koska se sijaitsi Síp-kadulla numerossa 22. Pidimme kahvilaa muutaman vuoden. Sitten aivan siinä naapurissa vapautui isompi liiketila, josta teimme itsemme näköisen unelmiemme kahvilan nimeltä Cafe Mood. 

Kahvilaunelma oli herännyt ulkomaanmatkojen kautta, ja koimme olevamme ensimmäisiä, jotka toivat erikoiskahvimaailman tänne Budapestiin. Kahvimme tulivat Suomesta, teimme yhteistyössä Robert’s Coffeen kanssa erikoispaahtoja Unkarin markkinoille. Yllättäen löysin myös itsestäni taas uuden puolen, kun päätin kokeilla leipomista. Ja se alkoikin sujua niin, että puolet kahvilan kakuista syntyivät minun käsieni kautta. Leivoin suomalaisille tuttuja herkkuja, kuten rahkakakkua ja mustikkapiirakkaa, ja ne tuntuivat maistuvan unkarilaisten suussa. Viihdyimme kahvilassa, ja todellista herkkua olivat kaikki vuoropuhelut ja keskustelut erilaisten asiakkaiden kanssa.

Vuonna 2012 sairastuin vakavasti ja sen seurauksena kahvila sulki ovensa. Sinänsä surullinen tarina, mutta iloinen puoli oli se, että muutaman vuoden kuluessa päihitin sairauden ja olen taas täysissä voimissa. Ja vuonna 2017 tapahtui taas jotain ihmeellistä, joka toi taiteen elämääni.

Oliko sinulla suhdetta taiteeseen ennen kuin aloit itse tehdä taidetta?

Jo Suomessa meillä oli edellisen puolisoni kanssa yhteinen taidegalleria, ja ensimmäisiä näyttelyitämme oli johtavien unkarilaisten modernin taiteen tekijöiden näyttely Hämeenlinnassa.

Unkarissa kävin paljon näyttelyissä, tutustuin taiteilijoihin ja keräsin taidetta. Olen ollut taiteen kanssa paljon elämäni aikana tekemisissä, mutta aina taiteesta nauttijana, en ollut omin käsin luonut mitään taiteellisesti merkittävää elämäni aikana.

Se lähti sillä tavoin liikkeelle, että puolisoni oli nähnyt, että minulla oli murheita ja hän ehdotti, että minun pitäisi kokeilla vaikka maalaamista, jos se toisi jotain muuta ajateltavaa. Hän osti minulle akryylivärejä ja kankaita joululahjaksi, ja sanoi että tuossa on, kokeile saatko jotain aikaiseksi. Minä kokeilin, ja siitä se lähti liikkeelle.

Taiteen tekeminen on hyvin rentouttavaa, se luo iloa elämääni ja sen avulla pääsee arjesta eroon. Siitä on tullut osa elämääni. Siinä tuntee myös kehittyvänsä ja inspiraatiota syntyy koko ajan. Minulla tuntuu olevan jatkuvasti tekemisen into ja polte. Se on ehkä ollut minussa koko ajan, mutta se ei ole vaan päässyt esille.

Mikä sinua inspiroi?

Aluksi maalasin muistoja eletystä elämästä. Ensimmäiset työni olivat pitkälti esittäviä töitä, joissa oli lintuja, puita ja metsämaailmaa voimakkain värein esitettynä. Sen jälkeen aiheena olivat senhetkisen elämän tapahtumat ja kokemukset. 

Tämän viimeisen vuoden aikana esittävä ja naivistinen tapa toteuttaa taidetta on jäänyt taka-alalle, ja maalaan enemmän abstrakteja töitä. Töiden koko on myös suurentunut, kun on tullut tiettyä itsevarmuutta ja ehkä tarvetta ilmaista itseään isommilla pinnoilla. Kaikissa töissä yhteinen tekijä on edelleen voimakkaat iloiset värit, ja haluankin näillä töilläni ilmaista sitä elämäniloa, mikä minussa on. 

Olen myös pitänyt näyttelyitä ja lisää on tulossa ensi vuonnakin. Haluan jakaa tämän ilon ja riemun muiden ihmisten kanssa, ja ehkä sillä tavoin myös kertoa muille, että tutkikaapa tekin itseänne, ehkä teidänkin sisimmästänne löytyy piilossa olevia kykyjä. Älkää antako muiden ihmisten vaikuttaa, vaan päästäkää ne valloilleen! 

Olet asunut Unkarissa jo pitkään ja nähnyt tätä yhteiskuntaa erilaisista rooleista käsin. Miten koet Unkarin muuttuneen oleskelusi aikana?

Olen asunut 30 vuotta Unkarissa, ja nimenomaan nämä vuodet, kun on eletty vapautumisen aikaa. Berliinin muurin murtumisen jälkeen myös Unkarissa koettiin suuria muutoksia. Unkari on muuttunut monella tavalla ja minun näkökulmani on tietysti aika pitkälti se, miten Budapest on muuttunut.

Se Budapest, johon saavuin vuonna -89, oli kaupunkikuvassa hyvin erilainen kuin nyt. Kaupunki oli silloin iltaisin pimeä ja sen ominaistuoksu oli kaksitahtiautojen tuoksu. Liikennettä ja ihmisiä oli vähän, matkailijoita ei ollut juuri lainkaan. Tällä hetkellä Budapest on monien eurooppalaisten ja muualtakin maailmalta tulevien matkailijoiden pääkohde. Täällä käy miljoonia matkailijoita vuosittain, ja se on muuttanut kaupunkikuvaa suuresti. Toki tietysti kaupunkia itseään on myös kehitetty monin eri tavoin.

Entä sitten ihmiset? On siinä tapahtunut muutosta. 90-luvun alussa elämä ei ollut niin hektistä kuin se on tällä hetkellä. Ihmisiin oli helpompi luoda kontakteja, ja ihmiset tunsivat olonsa leppoisammaksi ja rauhallisemmaksi. Toki Unkarin maaseudulla muutokset eivät ole niin suuria ja se alkuperäinen unkarilaisuus, jonka kohtasin 90-luvun alussa, on sieltä edelleen monin paikoin löydettävissä.

Miten suomalaisiin tai sinuun suomalaisena on täällä suhtauduttu näiden 30 vuoden aikana? Onko siinä tapahtunut muutosta? 

Silloin kun tulin Unkariin ensimmäisiä kertoja, kokemukset olivat erittäin positiivisia ja unkarilaiset ottivat suomalaisen vierailijan avosylin vastaan. Monet myös sanoivat minulle silloin, että he olisivat toivoneet, että Unkarikin olisi voinut elää sellaisia vuosikymmeniä kuin Suomi toisen maailmansodan jälkeen. Unkarilaisilla tuntui olevan suomalaisille erityinen paikka sydämessään. Enää suomalaisuus ei ole erityistekijä. Ja jossain määrin voin harmiksenikin todeta, että ihan viime vuosina on ollut havaittavissa sitä, että täällä asuviin ulkomaalaisiin ei enää suhtauduta niin avoimesti ja positiivisesti kuin aikaisemmin. 

Minkälaisia kokemuksia sinulla on lähialueilla tai matkustellessa ollut? 

Puolisoni on unkarilainen, ja kun olemme matkailleet perheenä tyttäremme kanssa, olemme huomanneet, että suhtautuminen unkarilaisiin ja Unkariin on myös muuttunut. Vielä muutama vuosikymmen sitten, kun kerroimme olevamme Unkarista, siihen suhtauduttiin mielenkiinnolla ja palaute oli hyvin positiivista. Ja nyt viime vuosina olemme huomanneet, että kun mainitsemme tulevamme Unkarista, se herättääkin ihmisissä ärtymystä. Emme tiedä mistä muutos johtuu, olemme sama perhe kuin ennenkin, mutta meihin suhtaudutaan paljon varauksellisemmin ja palaute on enemmänkin negatiivista kuin positiivista. Ja minusta tuntuu todella pahalta, että puolisolleni on kova paikka kertoa kotimaastaan, vaikka sen pitäisi olla ylpeyden ja ilon aihe, niin kuin Suomi minulle on. 

Miten Unkarin ja Suomen välistä yhteistyötä kannattaisi mielestäsi kehittää?

Kaikkien maiden välisissä suhteissa on lähes aina kehittämisen varaa. Suomen ja Unkarin välisistä suhteista tulee mieleen, että lisäkehitettävää löytyy esimerkiksi koulutusyhteistyön suhteen, ja samalla voisi kehittää myös tieteen harjoittamiseen liittyvää yhteistyötä. Kulttuurin puolellahan Suomella ja Unkarilla on perinteisesti ollut paljon yhteisiä hankkeita jo vuosikymmenien ajan, mutta varmaan silläkin sektorilla olisi vieläkin enemmän tehtävissä.

Ikäväkseni voin todeta, että maiden poliittisissa suhteissa on ollut havaittavissa viilenemistä. Mielipiteenvaihto on ollut kärjistyneempää ja tuntuu siltä, että vuoropuhelusta puuttuu keskinäinen luottamus, ja sitä käydään enemmän EU-foorumeilla kuin suoraan maiden kesken.

Minkälainen suhde sinulla on Suomeen ja Unkariin?

Suomi on synnyinmaani, siellä olen kasvanut, käynyt kouluni ja saanut elämän oppini. Juureni ovat Suomessa, eikä sitä mikään muuta. Olen 30 vuotta asunut Unkarissa ja olen myös oppinut pitämään tästä maasta ja näistä ihmisistä, mutta Unkari ei koskaan voi viedä Suomen paikkaa sydämestäni. Molemmat maat ovat minulle tärkeitä paikkoja, mutta eri tavoilla.

Suomi on päivittäin mielessä. Minulla on perhettä ja ystäviä Suomessa, ja kannan kaikkia Suomeen liittyviä muistoja sisälläni. Myös eri vuodenaikoina Suomi tulee väkisinkin mieleen, talvella ikävöin kinoksia ja hankia, kesällä taas valoa ja kesän tuoksuja. Onneksi siellä pääsee käymään, ja käynkin Suomessa usein vuosittain.

Näkyykö Suomi myös taiteessasi? 

Kyllä se näkyy, katselin juuri viime vuoden töitäni, jotka olivat esillä tänä syksynä Hämeenlinnassa olleessa näyttelyssäni. Siellä oli joitain talviaiheisia töitä, joilla halusin maalata kankaalle suomalaisen talven, jota ikävöin.

Onko sinulla tällä hetkellä näyttely menossa?

Seuraava tiedossa oleva näyttely tulee olemaan Helsingissä, Unkarin Suomen kulttuurikeskuksessa Kaisaniemenkadulla. Kulttuurikeskusta vastapäätä on Helsingin yliopiston Metsätalo, eli entinen opinahjoni. Lisäksi tärkeintä minulle on, että pääsen esittelemään töitäni tilassa, joka yhdistää suomalaisuutta ja unkarilaisuutta. 

Olet selkeästi ollut valmis isoihin elämänmuutoksiin koko elämäsi ajan. 

Jos tarkastelen omaa elämääni jälkeen päin, niin en ole yhden uraputken ihminen. Siinä on tiettyä rikkautta, mutta ehkä olen myös halunnut osoittaa itselleni, että pystyn uudistumaan ja tekemään täysin toisistaan riippumattomia juttuja.

Olen ollut rohkeakin päätöksissäni, mutta olen aina kuunnellut sisintäni ja sydäntäni. En ole antanut sen vaikuttaa, mitä muut ihmiset odottavat tai mitä he toivoisivat minun olevan, ja olen tehnyt sitä mikä minusta tuntuu hyvältä.

Onko sinulla vielä taskussa unelmia, jotka odottavat toteutumista? 

Matkustaminen on ollut minulle ja perheellemme aina tärkeä asia, ja on vielä useita paikkoja joissa en ole elämäni aikana päässyt käymään.

Haluaisin myös kokea enemmän, miltä tuntuu olla isoisä. Haluaisin opettaa lapsenlapsilleni elämästä, jakaa omia kokemuksiani ja antaa heille neuvoja tulevaa elämää varten. Haaveenani on tehdä isoisän roolia paremmin. 

 

Kuka?

Nimi: Jarmo Nieminen

Koulutus: Metsänhoitaja

Asuu: Budapestissa

Harrastukset: Pyöräily, maalaaminen, Tokaj-viinit

Matkakohdesuositukset: Szegedin kaupunki, Székelymaa (Székelyföld), Tokajin viini-alue ja lukuisat Unkarin kansallispuistot

 

Hanna-Mari Ristimäki

FinnAgora